Rintalan Poikien Urkista tuli rekkakuski

Kirjailijan ei tarvinnut turvautua mielikuvitukseen Poikien elämästä kertoessaan.

Marjaleena Blåfield

Muutama päivä sitten puhelin pirahti oululaisen Urho Koskipaasin, 68, kotona. Soittaja tavoitteli Paavo Rintalan Pojat -kirjan Urkkia ja osui osoitteeseen ja mieheen.

Hän pyysi Urkkia naapurikunnan kouluun kirjan syntyajoista kertomaan. Ja toive täyttyy, kun sopiva ajankohta järjestyy. Kiirettä Urkilla tosin välillä pitää, sillä yhä mies ajaa rekkaa, heittää pari keikkaa viikossa Ruotsiin, yrittäjä kun ammatiltaan on.

Paavo Rintalan esikoisteos Pojat ilmestyi vuonna 1958. Kirjassa on ”kuvia vuosilta 1941-44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen ajan edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin”.

Näin asia pilkulleen ensipainoksen alkulehdellä kerrotaan. Liekö sitten ilmaus kirjailijan vai kustannustoimittajan, ken tietää.

Poikien seikkailuista ja elämästä kertovat tapahtumat sijoittuvat Ouluun ja ennen kaikkea Raksilaan. Siellä kirjan päähenkilöt eli viisi poika: Urkki, Pate, Immu, Jake ja Make asuivat toisensa naapureina.

Kirjoittaja, edesmennyt kirjailija Paavo Rintala eli Pate asui osoitteessa Karjakatu 24. Perheeseen kuului neljä henkeä: äiti, Pate, mummo ja eno.

Aivan Rintalan kotia vastapäätä toimi leipomo, josta saksalaiset tilasivat limppuja. Niiden lastauksessa Raksilan pojat auttoivat.

Urkki kertoo, että saksalaiset hakivat leipäjunttia hevospeleillä. Juntat heitettiin leipomon kivijalassa olleesta neliskulmaisesta aukosta ja lastattiin hevosen peräkärryyn kuin tiilet konsanaan, mieheltä miehelle. ”Ja siihen letkaan me pojat tyyräydyimme apuamme antamaan ja pientä tienestiä saamaan.”

Kun kärry oli täysi, se peitettiin pressulla ja saksalaissotilas lähti kuormineen kohti kasarmia.

Urkki kuvataan kirjassa toimeliaaksi ja välittömäksi pojaksi, ryhmän keskipisteeksi. Näin ehkä siksikin, että hän vietti eniten aikaa Paten, pyöreähkön ja ikäisekseen pienehkön pojan kanssa.

”Pate venähti pituutta myöhemmin. Hän viihtyi hyvin raamattupiireissä ja oli meidän poikien kanssa vain päivisin. Illat hän oli kotosalla.”

Urkki oli kaveruksista nuorin, yhdeksän ikäinen. Muut pojat olivat Immua lukuunottamatta häntä kaksi vuotta elämänkokemuksia rikkaampia.

Immu oli neljä vuotta Urkkia vanhempi ja kaikkia muita kookkaampi. Poikien keskeisissä nahisteluissa hän oli ylivoimainen. Ja vähän aikuisempi oli, Immu ymmärsi jo vähän naistenkin päälle.

”Sellainen pikkuinen rääväsuinen nopsajalakanen räkänokkahan minä olin”, Urkki arvioi silloista minäänsä.

Kirjan tapahtumien hän kertoo olevan 85-prosenttisesti tosia. Mielikuvitusta kirjailijan ei siten ole juurikaan tarvinnut käyttää. Totuus muuttuu vain Jaken persoonan kuvauksessa. Rintala sepitti Jakelle kovan kohtalon. Kirjassa poika ampuu itsensä onnettomana ja vanhempiensa hylkäämänä.

Se onkin ainoa asia, mikä tekstissä Urkkia harmittaa. ”Jaken perhe ja hän itse on saanut siitä kovasti kärsiä. Mielestäni Rintala puukotti Jakea selkään, siirsi oman sairautensa astman Jaken henkilöön ja liitti Jakeen omia huonoja piireitään”, hän harmittelee.

Toki hän ymmärtää, että kirjallisuus on kirjallisuutta, mutta...

Kirjassa Jaken äiti lähti saksalaisen ystävänsä Fritzin matkaan. Näin kävi todellisuudessakin, mutta ei salaa. Eikä liioin niin kuin Mikko Niskasen ohjaamassa elokuvassa kerrotaan.

Poikien mielestä Jaken äiti oli mukava ihminen. Hän palasi Saksasta kolmen vuoden kuluttua.

Mieluista huvia poikasakille oli vaaniminen. Vaaniminen tarkoitti sitä, että pojat pyrkivät suojaisasta paikasta seuraamaan oululaisnaisten ja saksalaisupseerien seurustelua luonnon helmassa.

Urkin nuoruudessa oululaisia oli noin 27 000. ”Kun Kirkkokadulla kulki, tunsi ainakin ulkonäöstä miltei kaikki vastaantulijat.”

Kirkkokatua kerrotaan tuohon aikaan vielä kuljetun säädyn mukaan; joko markan tai hilikun puolella. Urkille sillä ei ollut merkitystä. Hän oli Raksilan poika ja sen luotoinen, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia.

Raksilan puutalot ovat miltei kopioita toisistaan. Omistajan lisäksi niissä asui kolmet vuokralaiset. Kodit käsittivät huoneen ja keittiön.

Asuntojen sisustus oli yhtäläinen: Kun eteisestä tultiin hellahuoneeseen, siihen sopi pöytä ja tuolit sekä laidasta vedettävä sänky tai sohva. Kamarissa olivat perheen sängyt: hetekat. Kukkapöytä ”lokseineen” kuului jokaiseen kotiin, samoin ompelukone; joko Singer tai Husqvarna. Villavaatteita säilytettiin arkuissa.

Suuria lapsiperheitä Raksilassa ei asunut, keskimäärin perheissä oli kolme lasta. Joka toisesta kodista kävi yksi aikuinen valtiolla eli rautateillä töissä.

Urkin perhe asui papan omistamassa talossa. Pappa kulki korjausjunan mukana ja nosti onnettomuudessa olleita vetureita kiskoille. Perheen isä oli rintamalla ja äiti VR:n palveluksessa. Urkista ja hänen sisarestaan huolehti mummo Anna-Liisa. Elämä oli turvallista sodasta huolimatta.

Talvisin pojat liikkuivat potkurilla ja kesäisin kävellen. Polkupyöriä heillä ei sodan aikaan ollut. Sotilaspojiksi päästyään he suikka vinossa juosta viipottivat kuljettaen tärkeää postia esikunnan ohjeiden mukaan.

Urkki kävi kirjan tapahtumien aikaan kansakoulua, jota oli vain kaksi tuntia päivässä. Vanhimmat pojat olivat Oulun lyseon oppilaita. Lyseoon meno ei Urkkia kirjan kiinnostanut.

”Kyllä Urkin luonteen tunnistaa kirjasta”, sanoo hänen vaimonsa Sirkka.

Urkki ja Sirkka löysivät toisensa Raksilassa, 14-15-vuotiaina. Sirkka asui samassa talossakin Rintalan perheen kanssa ja yhteinen taustakin heillä Paten kanssa oli: kummatkin Karjalan evakkoja.

Urkin ja Sirkan yhteiseloa on nyt jatkunut 50 vuotta. Perheessä on kolme lasta, yksi tyttö ja kaksi poikaa. Lapsenlapsia jo puolenkymmentä. Pojista nuorempi on 40-vuotias ja mukana isän yrityksessä.

Yrittäminen Urkin mielestä kaiken aikaa koventunut eikä rahan tulosta voi puhua kuten poikasena. ”Rahhaa meillä oli silloin vaikka kuinka, muttei kaupoisa mittään ostettavvaa.”

Pojat tienasivat myymällä saksalaisille kaljaa. He ostivat alikulkusillan läheisyydessä sijaitsevasta pyöreästä kioskista kaljapullon viidellä markalla ja myivät sen asemalle pysähtyneisiin saksalaisjuniin 20 markalla.

Kirjassa pojat tuskailevat sekä vaatteiden että urheiluvälineiden puutetta. Manailevat sitä, että sen ainoan jalkapallon sisäkuminkin piti olla niin hauras, ettei sillä voinut edes lentopalloa pelata.

Kun palloja rupesi sodan jälkeen saamaan, ne liittyivät tiiviisti Urkin elämään. Ensin tulivat perinteiset urheilulajit: jalkapallo, jääpallo ja jääkiekko. Viimeiset kolme vuosikymmentä on miehen harrastuksen kohde ollut golf. Urkki on lajin pioneerejä Oulussa.

Harrastus on yhteinen Mikko Niskasen elokuvassa Jakea esittäneen Vesku Loirin kanssa. Elokuvaa filmattaessa Raksilassa vuonna 1962 Loiri oli 17-vuotias. Hänet muistetaan etenkin loppukohtauksesta, jossa Jake juoksee lohduttomana junan perässä äidin lähdettyä Saksaan.

Noin Mikko Niskanen halusi tapahtuman kuvitella.

Urkkia filmissä esitti Markku Söderström, kohteen mielestä aivan loistavasti. ”Markun kanssa meillä jutut käyvät yhäkin yksiin. Loirin kanssa olemme tavanneet vuosittain Oulun Sankivaaran kentällä.”

Oikeiden poikien kanssa yhteydenpito jäi myöhemmin vähiin. Urkin lisäksi elossa on Jake.

Patea Urkki ei myöhemmin tavannut. Rintala lähti Ranskaan opiskelemaan papiksi. Pappia hänestä ei tullut, tuli kirjailija.

Urkin elämään Pojat -kirja ei ole vaikuttanut. Se häntä vain hämmästyttää, että mistä ihmeestä ihmiset tietävät hänen olevan se Urkki.

Artikkelin lähde Kaleva