Artikkelin lähde Kaleva
Se oli kuitenkin elämää
Isä kääntyi ovella ja lupasi palata ennen kuin vauva syntyy, mutta sen koommin häntä ei nähty
Ilkka Lappalainen
Eila Tölli-Kalininan, 74, elämä on kuin romaani; kertomus pienen ihmisen tiestä toiseen maailmaan ja takaisin. Matkasta, selviytymisestä, kommelluksista ja sattumista, jotka heittelevät ihmistä. Matka alkaa Sodankylästä, jatkuu Neuvostoliiton Karjalaan ja päätyy vanhempien juurille Nivalaan.
Hän on pannut elämänsä paperille, kirjoittanut kirjan. Teki sen kaikessa hiljaisuudessa, koska ei ollut varma, mitä saa synnytettyä. Sisällä paloi halu puhua jälkeläisille.
Kirja on kuin avaisi historian lehdet itsenäisyyden alusta tähän päivään. Ei kuitenkaan suurten tapahtumien ja mahtimiesten, vaan Eilan oman elämän ja kokemusmaailman kautta kuvattuna. Pieniä, elävästi kerrottuja inhimillisiä piirtoja kaikesta siitä, mitä ihmislapsi voi matkallaan kohdata.
Hän on niitä paljon puhuttuja paluumuuttajia, jotka presidentti Mauno Koiviston armosta saivat luvan palata entiseen kotimaahansa. Kun Neuvostoliitossa tapahtui vallankumous, jonka seurauksena Neuvostoliitto lakkasi olemasta, hän oli lomalla Suomessa, Kumous ravisutti maailmaa. Se ravisutti myös hänen elämänsä.
Tunnelma tuona elokuisena päivänä kymmenen vuotta sitten oli kuin Neuvostoliitto olisi ajautumassa sisällissotaan. Linjat silloiseen kotimaahan olivat poikki. Monenlaiset tiedot ja huhut levisivät Haapajärvelle, missä hän oli sukuloimassa poikansa ja veljensä tyttären kanssa.
Viisumi oli vuodeksi. Sukulaiset, joita näillä seuduin on kosolti, lupasivat kyllä pitää yhdestä mummosta huolen. Mitään tietoa paluumuuton mahdollisuuksista ei ollut. Oli aikaa ja oli viisumi. Se riitti.
Joku tiesi kertoa, että Neuvostoliitossa asuvat suomalaiset voisivat muuttaa takaisin synnyinmaahansa. Hän kävi kunnasta kysymässä. Virkailija uteli kaikkea mahdollista ja mahdotonta niin kuin entisen Neuvostoliiton kansalaisilta on tapana udella ja totesi hänen täyttävän paluumuuttajalle asetetut ehdot. Rahaa luvattiin, samoin asunto.
”Kyllä asiat järjestyivät. Asuntokin luvattiin kahdessa viikossa, kun sitä Venäjällä sai odottaa koko elämän”, virkanaisena Neuvostoliitossa työskennellyt Eila ihmettelee vieläkin.
Aluksi hän oli Nivalassa ryssä, vieras vieraalla maalla. Mutta kun tämä ryssä osasi puhua puhdasta suomea, naapurit tulivat ystävällisen uteliaiksi. Ryssittely jäi ja hän pääsi paikkakuntalaiseksi nivalaisten joukkoon. Sisko Eeva tuli pian perässä, myöhemmin muitakin sukulaisia.
Isä Matti Tölli oli syntyjään Nivalasta, yksi Tiehrön Antin seitsemästä lapsesta. Äiti Aino oli niin ikään saman pitäjän tyttöjä, Aittoperän Ainasojia.
Isän kerrotaan olleen perustamassa Nivalaan työväen kaartia eli punakaartia. Hänen ei tiedetä ottaneen osaa kansalaissotaan, vaan olleen tuohon aikaan Suomen armeijassa. Luotettavia tietoja isän toimista kansalaissodan ajalta tyttärillä ei kuitenkaan ole.
Kotoisen sisällissodan jälkeen ihmiset liikkuivat niin kuin näinä päivinäkin sinne, missä työtä on. Töllit Sodankylään, Matti sahanasettajaksi. Isä niitti mainetta värkkäämällä Sodankylän, liekö koko pohjoisimman Suomen ensimmäisen radion. Sekä sillä, että hän rakensi elokuvateatterin. Elokuvakoneen virtalähteen hän kehitteli Mäen Arpan nurin ajetun Fordin moottorista.
Isä istui kunnanvaltuustossa vasemmiston riveissä. Hänet tosin heitettiin valtuustosta vuonna 1930, niin kuin moni muukin kommunisti tai kommunistiksi epäilty. Hän kuului jälkimmäiseen joukkoon, sillä puolueen jäsen hän ei ollut.
Elämä Suomessa kävi tukalaksi. Työt loppuivat. Perhe irtisanottiin asunnosta. Isälle heräsi ajatus lähteä töihin Venäjänmaalle. Maaliskuussa 1932 Matti Tölli hiihti Savukosken korkeudelta itärajan taakse. Perhe muutti Nivalaan, mistä myöhemmin Leningradin kautta Neuvosto-Karjalaan.
Uudessa kotimaassa kurjuutta seurasi kurjuus tai pieni toivo, kunnes taas koittivat vaikeammat ajat. Asunnot olivat pieniä ja kylmiä. ”Kuin puolet tästä”, Eila viittoilee nykyisen asuntonsa, pienen rivitalohuoneiston keskellä. Ja siinä ei asunut yksi ihminen niin kuin nyt, vaan suuri perhe.
Isä ja äiti olivat tiiviisti kiinni työssä. Lapset pääsivät kouluun, missä annettiin opetusta suomen kielellä siihen saakka, kunnes kansanviholliseksi määritellyltä kansanosalta kiellettiin oman kielen käyttö. Elettiin Stalinin aikaa.
”Emme tunteneet Paissa vielä ketään, mutta alkoi kuulua, että se ja se on viety. Mutta kun se ei koskettanut läheltä, ajateltiin, että siihen on syynsä. Vanhemmat saattoivat olla huolissaan, mutta eivät puhuneet siitä meidän aikana”, Eila kirjoittaa kirjassaan.
Kun vangitsemisaalto levisi, äiti hätääntyi. Isä yritti lohdutella sanoen, ettei tyhjänpäiväisestä kannattanut hermostua, eihän hän ollut syyllistynyt mihinkään. Tai niin hän kuvitteli. Joulukuun 7. päivänä 1937 perheen asuttamaan huoneeseen astui kolme tuntematonta miestä.
”Heräsimme kaikki. Emme ymmärtäneet säikähtää, olinhan isä sähkömekaanikko ja joutunut sähkökatkosten aikana monta kertaa lähtemään työhön keskellä yötä. Asia näytti nyt toiselta. Heinäpatjat pölytettiin, kirjat selattiin. Ottivat mukaan vanhan valokuvauskonerämän.”
Ovella isä kääntyi perheeseen päin. Oli niin kuin joskus ennenkin. Puuttuva nappi takissa oli korvattu rautanaulalla. Ääni värisi. Tuttu huumorin sävy oli kadonnut puheesta, kun hän yritti lohduttaa:
”Koita Aino kestää. Siellä on paljon selvitettävää, kun on jo niin monta miestä viety. Mutta tuon pikkuisen tuloon minä varmasti palaan”, hän sanoi lohduttaessaan seitsemännellä kuulla raskaana olevaa puolisoaan.
Matti Tölli jäi sille tielle. Sylvi, joka oli lapsista vanhin, lopetti koulunsa Petroskoissa ja meni töihin. Kaikkien panosta tarvittiin, jotta perhe - kotiin jääneet äiti ja aluksi neljä, sittemmin viisi lasta - sai ruokaa.
Isän poistumisesta vaiettiin. Keneltäkään ei kysytty eikä kukaan tullut kertomaan, mitä hänelle tapahtui. Kotona äiti puhui asiasta ja epäili isän tapetun. Suomalaisten keskuudessa katoamisista juteltiin ja kirottiin ”tätä kurjaa ryssän tekemää”.
”Ajattelin kirjoittaa Stalinille, mutta kun en osannut venäjää, kirje jäi kirjoittamatta. Meillä lapsilla oli se käsitys, että kyllä isä on jossain”, Eila kertoo.
Epätietoisuus isän kohtalosta säilyi yli 20 vuotta, aina vuoteen 1959 - Hrushtshevin aikaan, jolloin hetken puhalsi vapaammin. Tuolloin saatiin tietää isän tuomitun agitaatiosta, vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja saaneen 10 vuoden rangaistuksen ilman kirjeenvaihto-oikeutta, ja kuolleen keuhkokuumeeseen vuonna 1943.
Sitä, minne hänet oli haudattu, ei kerrottu. Maine ja kunnia kylläkin palautettiin.
Ehti kulua vielä neljä vuosikymmentä ennen kuin lopullinen totuus Matti Töllin kohtalosta valkeni. Hän ei suinkaan menehtynyt keuhkokuumeeseen, vaan hänet oli ammuttu reilut kuukausi pidätyksen jälkeen Karhumäellä.
Tuomio täsmentyi. Hänen väitettiin käyttäneen hyväksi työpaikan tietoja ja antaneen niitä vihollisille sekä osallistuneen järjestäytyneeseen toimintaan. Näistä lankesi kaksi kuolemantuomiota.
”Kun olen kirjanpitäjä ammatiltani, laskeskelin tukkimiehen kirjanpidolla, että samana päivä, kun isä ammuttiin, samalla paikalla ammuttiin 190 ihmistä”, Eila kertoo ja näyttää luetteloa terrorin aikana tapetuista.
Hän poimi listasta kaikki Nivalasta Venäjälle töihin lähteneet ja siellä Stalinin vainoissa tapetut. Yksin heitä on kaksikymmentäkaksi.
Suomalaisten kesken puhuttiin suomea. Vainon jälkeen ketään ei osoiteltu. Metsätyömaat, missä suomalaiset työskentelivät, olivat muodostuneet kaikkien kansojen sulatusuuneiksi.
Uusissa perheissä puolisot otettiin milloin mistäkin kansallisuudesta, ja tällöin yhteiseksi kieleksi tuli venäjä. Näin kävi Eilallakin. Ja sisaren kanssa yhä pakistaan milloin suomea ja milloin venäjää, milloin samassa lauseessa kumpaakin. Niin kuin nytkin, kun hörpitään aamun kahvia Eilan asunnossa Nivalan keskustassa.
Osa sydämestä on Venäjällä, osa täällä, sisarukset myöntävät. Nivalan Aittoperän Hautaperäntien varressa Mastolan ja Kukkolan välissä on vielä mummolan kivijalka ja navetan parsia. Niitä voi käydä katsomassa niin kuin Karjalan evakot käyvät juurillaan Venäjän puolella.
Ihmiset täällä ovat erilaisia kuin Venäjällä. Jollain lailla pidättyväisempiä. Vilkaspuheisen ja eloisan Eilankin täytyy välillä asetella kieltä hampaiden taakse, ettei tule hölötettyä liikaa.
”Venäjällä ihmisten väliset suhteet olivat läheisempiä. Siellä saattoi sekaantua asioihin ja puhua. Joskus tuntuu, ettei täällä ihmisillä ole emootiota; kun joku puhuu, ei yksikään lihas värähdä. Minä kun olen kuin tällainen italialainen”, hän juttelee, heiluttelee käsiään ja nauraa rempseästi.
”Vaikka se oli köyhää, se oli kuitenkin elämää”, hän sanoo.
Totuus Eila Tölli-Kalininan isän kohtalosta Stalinin ajan Neuvostoliitossa valkeni vasta 60 vuotta isän katoamisen jälkeen.
Ilkka Lappalainen
Eila Tölli-Kalininan ainut elossa oleva sisar Eeva Tölli palasi pian Eilan jälkeen juurilleen Nivalaan Neuvostoliiton romahdettua.
Ilkka Lappalainen
”Ei ainakaan Stalinin syytä”, kertovat Eeva Tölli ja Eila Tölli-Kalinina ihmisten ajatelleen silloin, kun Neuvosto-Venäjällä ihmisiä vainottiin ja tapettiin tekaistuin syyttein.
Ilkka Lappalainen
Artikkelin lähde Kaleva