Missä rima?

Konsertti

Vaskien juhlaa. Johtajana Atso Almila, trumpettisolistina Touko Lundell. Pohjan sotilassoittokunnan seitsikko, Oulu Festivon ja Oulun kaupunginorkesterin vasket. Madetojan salissa Oulussa 1.11.

Ammattilaisten ja puoliammattilaisten kokoaminen yhteen teemalla Vaskien juhlaa tapahtui Suomen musiikkioppilaitosten liiton julistaman vaskivuoden merkeissä.

Mukana oli soittajia Oulun kaupunginorkesterista, Oulu Festivosta ja Pohjan sotilassoittokunnasta.

Konsertin otsikko ei valitettavasti vastannut täysin todellisuutta, vaikka suuret ja mahtavat vaskikuorot täyttivätkin Madetojan salin juhlavasti.

Heräsi kysymys riman oikeasta korkeudesta näinkin ammattilaispainotteisessa tilaisuudessa.

Käytännön järjestelyissä oli kiire yllättävästi painanut päälle, mikä liian usein todellistui konsertissa teknisinä epätarkkuuksina yksilö- ja yleistasolla sekä tulkinnallisena likilaskuisuutena.

Kapellimestari Atso Almila jutusteli yleisöllekin mukavia. Hän keskittyi musiikin koossapitämiseen pikkuhienouksien Pandoran lipasta turhia raottelematta. Suomeksi sanottuna: konserttiohjelma olisi kaivannut joko reilusti enemmän harjoitusaikaa tai osittain toisenlaisia teoksia.

Pohjan sotilassoittokunta on alueemme ainoa ammattimainen puhallinkokoonpano, joten sen torviseitsikolla oli ikään kuin itseisarvoinen paikkansa konsertissa.

Sotilassoittajien esittämät lyyriset Madetoja-numerot, Tanssilaulu, Intermezzo, Barcarola ja Juhlamarssi, muistuttivat vakaina tulkintoina, että yhteismusisointi voi merkitä muutakin kuin rytinää ja vasken nöyryyttämistä; kuten esimerkiksi jaettua käsitystä tyylistä.

Tuuban ja baritonin rinnalla yhtyeen käyttämät kornetit sekä altto- ja tenoritorvi toivat kuuluville kulttuuria, jonka jokainen varttuneempi suomalainen kokee tunnetasolla läheiseksi.

Illan painavimmat numerot olivat Einojuhani Rautavaaran A Requiem in Our Time, joka vuonna 1954 voitti ensimmäisen palkinnon Thor Johnson -sävellyskilpailussa USA:ssa, sekä Einar Englundin kolmiosainen De Profundis (1980) pienelle vaskiorkesterille.

Rautavaaran Requiemista välittyy yhä nuoren säveltäjän voimakas sanomisen tarve, inhimillisyys, joka ei katso aikaa. Omistettu äitini muistolle, säveltäjä kirjoitti partituuriin, ja omasta äidistähän on yllättävän lyhyt ajatuksellinen matka suureen maailmaan, yksityisestä päivänpolttavaan ja yleiseen.

Yhdysvaltalaisen trumpetistin Stanley Friedmanin (s. 1951) säveltämä La Pittura vaskikvintetille ja trumpetille olisi onnistuakseen vaatinut ensinnäkin huomattavasti aktiivisempaa tekemisen virettä yhteissoittoon sekä tehokkaamman kokoavan tekijän kuin trumpettisolisti Touko Lundellin, joka ilmeisestä virtuoosisuudestaan huolimatta ei säteile solistista lavakarismaa suuressa mitassa.

Sen sijaan Lundell näyttää oivallista mallia siitä, miten trumpetin äänen ei välttämättä tarvitse sisältää tuhinaa eikä myöskään alkaa sillä.

Atso Almilan Concertinossa trumpetille (1995) Lundell näyttäytyi jo luonteikkaammassa valossa uskaltajana, onhan teoksessakin sisäänrakennettuna välitöntä vetoa Almilan tunnettuun tyyliin.

Trumpetistien arkki-isän Arbanin Fantasia brilliantessa Lundell turvasi teknisen liruttamisen jaloon taitoon säestävän pienyhtyeen ykköstrumpetistin röpeltäessä täydentävät osuutensa lähes vastakohtaisesti.

ESKO AHO

Artikkelin lähde Kaleva