Ihmisvihaajan älykäs nauru

Ohjaaja Cilla Backia motivoi solidaarinen rakkaus Alcestea kohtaan

Eeva Kauppinen

OULU Valheet, juonet, hyödyntavoittelu pyörittävät tätä maailmaa. Omatunnottomien keikarien, liehittelijöiden ja imartelijoiden joukossa on vain yksi mies, joka uskoo totuuteen eikä nuoleskele paremman aseman toivossa.

Hänen nimensä on ihmisvihaaja, misantrooppi. Niin ainakin ranskalaisen komedian mestarin Molièren mielestä.

Molière kirjoitti näytelmänsä Ihmisvihaaja (Le Misanthrope) vuonna 1666. Sitä pidetään yhtenä hänen syvällisimmistä luonnetutkielmistaan.

”Motivaatio tähän näytelmään on solidaarinen rakkauteni keskushenkilön Alcesten hahmoa kohtaan”, paljastaa ohjaaja Cilla Back.

Hänen suomentamansa, sovittamansa, ohjaamansa ja osin lavastamansa Ihmisvihaaja tulee ensi-iltaan Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 17. marraskuuta.

”Haava-arvostelua”

Italiassa ammattiinsa kouluttautuneen 30-vuotiaan ohjaajavierailijan avain näytelmään on ihmisvihaajan psyyke.

”Alceste on äärimmäisen jalo ihminen, koska haluaa totuuden. Mutta hän menee totuudessaan, 'viisaudessaan' liian pitkälle. Arvostelu ei ole enää rakentavaa ja objektiivista vaan siitä rupeavat näkymään henkilökohtaiset haavat. Se perustuu omiin patoutumiin, omiin psyykkisiin reikiin tai haavoihin. Kun arvostelet arpien kautta, silloin tulee verenmaku suuhun. Objektiivisuus on siitä kaukana.”

Ihmisvihaaja ei pysy Backin käsissä täysin positiivisena tai täysin negatiivisena hahmona vaan sillä rajalla ja rajan ylittäjänä.

”Kun Alcesten totuudentavoittelu menee yli, se ei olekaan enää älykkyyttä vaan pateettisuutta. Sen sijasta, että se olisi aitoa ihmisen tai yhteiskunnan analyysia, se muuttuukin häiriköinniksi.”

Backia kiinnostaa, missä kulkee se raja, jossa nerokas, tarkkanäköinen, älykäs menee niin pitkälle, että hänestä tulee luuseri.

Teatterihistoriassa ihmisvihaaja on esitetty molempina: sankarina ja häviäjänä. Molièren komedia saanut kääntyä myös tragediaksi.

Suomea italian ja englannin sanoilla pönkittävä suomenruotsalainen Back hoksauttaa, että näytelmän italialaisen alaotsikon sana tribulante tarkoittaa koettelemusta, kärsimystä.

Oulussa näytelmän nimenä on Ihmisvihaaja eli rakastunut erakko. Näytelmän juonen luovat Alcesten mielen puuskat.

Pois ylevät runojalat

Näytelmän harjoituksissa Cilla istuu risti-istunnassa etunäyttämöllä, maistelee rinnakkain Ihmisvihaajan italialaista ja ranskalaista versiota sekä nykysuomea.

Molière kirjoitti näytelmänsä yleensä aleksandriiniksi, joka on kuusitahtista, loppusoinnullista jambista runomittaa, yleneviä runojalkoja.

Ohjaaja luopui näytelmän molemmista vanhoista suomennoksista, koska alkuperäisessä tekstissä on niin paljon metaforia, kielikuvia, joita ei voi kääntää suoraan.

”Italiaksi Le Misanthropesta on olemassa viitisentoista käännöstä. Kun seuraat italiankielistä ranskalaisen rinnalla, se menee ihan sanasta sanaan.”

Back on suomentanut Oulussa kuultavan tekstin italian kielen kautta ranskalainen versio pohjanaan.

Alcestea esittävä Hannu Kangas, Alcesten ystävää Philinteä näyttelevä Pentti Korhonen, kuiskaaja Pirjo Nurro ja ohjaaja leipovat yhdessä erästä keskeistä lausetta ihmisvihaajan suuhun puolisen tuntia.

Tuore suomennos ei ole helppo kakku. Ohjaajan tapana on työstää suomennosta ja sovitusta koko harjoitusprosessin ajan, niin että se palvelisi tulkintaa täydellisesti.

”Mannisen käännös on sillä tavalla arvokas, että siinä on ihan oma atmosfäärinsä. Mutta se ei palvele niitä tarkoituksia, joita nyt hain. Ranskan kielen runomitta pitää ratkaista tavalla tai toisella. Suomen kielestä ei voi saada sentyyppistä rytmiä kuin alkuperäisessä. Joko teet hassun riimin tai luovut kokonaan. Mannisen suomennoksesta tulee vahingossa koominen. Osaa ilmaisuista on hyvin vaikea ymmärtää.”

Tarkkanäköisyyttä

Cilla Back vertaa Ihmisvihaajaa yllättäen J.D. Salingerin 1950-luvun romaaniin Sieppari ruispellossa. Alceste on hänen mielestään kuin Siepparin päähenkilö Holden Caulfield.

”Alceste ja Holden tavallaan riisuvat ihmiset omassa päässään. He tekevät sen niin hyvin, uskomattoman tarkkanäköisesti ja nerokkaasti, että siitä tulee semmoinen älykäs hymy. Tämä ei ole farssi. Nauru, jonka Alceste tai näytelmä aiheuttaa, on älykäs nauru, koska se tulee ironian kautta.”

Back myöntää, että tarkkanäköiset ihmiset kiinnostavat.

”Taiteellinen lahjakkuushan on tietynlaista tarkkanäköisyyttä, että pystyt analysoimaan asioita. Esimerkiksi Milan Kundera on aina ihmisten pään sisällä.”

Kiitollinen matka-arkku

Cilla Back on kiinni näytelmäkirjallisuuden parisuhteissa. Tuttuja ovat Julien ja Jeanin, Noran ja Torvaldin, Blanchen ja Stanleyn välienselvittelyt. Nyt suurennuslasin alla on Alcesten ja Célimènen vetovoima.

”Miehen ja naisen välisen suhteen tutkiskelu tuottaa masokistista mielihyvää. Se on kiitollinen matka-arkku, jonka hyvin mielelläni avaan ja josta en ole vielä nähnyt materiaalin tyrehtyvän”, Cilla tunnustaa.

”En tarkastele parisuhteita romanttisuuden vaan sen kääntöpuolen takia. Elämässä ei ole toista ihmissuhdelajiketta, jossa kaiken kuonan, sielun vääristymät, sen mikä on kipeää ja vertavuotavaa, sielun kuoleman tanssin voisi saada ulos.”

Syyskuun alussa avioitunut ohjaaja on jo oppinut, että on parempi tehdä se teatterin kautta kuin omalla iholla.

Miehen ja naisen välinen suhde on sielun kiirastuli.

”Silloinkin kun se on komediaa, hauskuus perustuu siihen, että kipeys tulee ulos hirveällä sielun huudolla. Se osuu ja satuttaa. Osuma on juuri siinä missä sattuu. Siinä on se englannin itch, kutina, mitä tarkoitan. Célimènen tyyppinen nainen on Alcestelle täydellinen ruumillistuma siitä mikä voi satuttaa. Alceste rakastuu kipukohtaansa.”

Naisen mielenmaisema

Mikään maisema ei ole niin laaja kuin naisen mielenmaisema, sanoo Back.

Ihmisvihaajan maisema on Célimènen salonki. Näytelmässä toteutuu aristotelinen paikan ykseys. Cilla Back on rakentanut Célimènen salongista tämän viehättävän naisen pelikentän. Toisena lavastajana on Dario Fon lavastaja Francesco Calcagnini.

Molière kirjoitti Célimènelle näytelmäänsä yhden miespalvelijan. Cilla Back on kertonut määrän viidellä.

Miespalvelijat ovat Backin mukaan jonkinlainen Célimènen haaremi, joka huolehtii siitä, että kaikki sujuu. He tekevät viettelijättären kotikentän tunteen vielä voimakkaammaksi.

”En näe Célimèneä pahana. Rakastan naisia, joilla on paljon energiaa ja luovuutta. Viehätysvoimaiset naiset, jotka ovat hyviä pelureita, kiehtovat minua suuresti. Célimène laskelmoi aidosti. Hän on nautiskelija, joka antautuu leikille. Hän tarvitsee tuhat juonta ja tuhat kertomusta. Minua pelottaa sellainen nainen kuin Arsinoé, joka nitistää oman energiansa, omat impulssinsa eikä elä ulospäin.”

Leikitään että...

Kaikki näytelmät, jotka kertovat ihmisestä, ovat aina moderneja ja ajankohtaisia. Ihmisvihaajassakin Backia kiinnostaa ihminen, yksilö, eikä ajankuva, epookki.

Mitä paremmin näytelmä kuvaa ihmisiä, sitä enemmän siinä on Backin mukaan paatosta, kärsimystä, ja paatoksen kautta katharsista, käsittämistä, oivallusta.

Italiassa opiskellutta hämmästyttää, että Suomessa aina jaksetaan kysyä, miten näytelmä peilaa tätä päivää.

”Se on erittäin suomalainen kysymys. Se liittyy siihen kuinka Suomessa katsotaan teatteria. Esimerkiksi Italiassa ja muissa Keski-Euroopan maissa teatteri on abstraktimpi taiteen väline.”

”Suomen teatterikulttuuriin liittyy, että haetaan arkea. Mitä enemmän teatterissa tunnistaa kotikatu-tilanteen, sitä helpompaa se on katsojalle. Olen aina ihmetellyt, miksi teatteria on Suomessa haluttu arjistaa, kun teatterin suurin vapaus ja kauneus on illuusiossa. Teatteri on laterna magica, taikalaatikko. Teatteri on sitä, että leikitään lauseella 'leikitään että...'. Leikitään sitten loppuun asti.”

Pieniä veripisaroita

Cilla Back puhuu yhtä nopeasti ja paljon kuin savolaiset vaikka onkin kotoisin Hämeestä, Tampereelta. Hän määrittelee kuitenkin olevansa totaalisesti muovautunut italialaisen yhteiskunnan tuote.

Cilla lähti nippanappa 19-vuotiaana yksin Italiaan, opiskeli kahden vuoden ajan lavastusta, teatterihistoriaa ja kieltä Perugiassa. Hän pääsi kuin pääsikin ohjaajalinjalle toiseen maan kuuluisista teatterikorkeakouluista Scuola del Piccolo Teatroon Milanossa.

Suomeen valmis ohjaaja palasi 1996. Sen jälkeen hän on vieraillut useissa teattereissa mm. Lahden kaupunginteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa. Oulun jälkeen hän ohjaa Svenska Teaternissa ja seuraavaksi Saksassa, Stuttgartin Tri-Bühnessä.

”Tampere on minulle Pyynikki. Olen joskus kritisoinut suomenruotsalaisia, koska se yhteisö oli minulle liian ahdas. En tuntenut olevani oikeassa paikassa. Kun lähtee pois omasta kotimaasta niin vähin eväin, niin nuorena ja niin absoluuttisesti kuin minä, silloin sieltä näkyy pieniä pisaroita jäljessä. Sitä minä tarkoitan niillä 'haavoilla': kun kritisoiminen menee liian pitkälle, siihen liittyy omia pieniä veripisaroita.”

Jukka Leinonen

Célimènen salonki. Viehätysvoimaiset naiset, jotka ovat hyviä pelureita, kiehtovat ohjaajavierasta kovasti. Cilla Backin valtaistuimena Oulun kaupuginteatterin lavastajan Olli Mäntylän huutokaupasta löytämä italialaista alkuperää oleva tuoli, joka tulee mukaan Backin ja Francesco Calcagninin lavastukseen.

Artikkelin lähde Kaleva