Tasapainoilua sanoilla ja kuvilla
ruokkivat toinen toistaan.
Riitta Taulavuori
Esikoisrunokokoelmansa Vihkilumen talo juuri julkaissut kuvataiteilija Silja Kejonen vie lukijansa kuulemaan kellarissa huutavia krookuksia. Teoksessa mennään myös lumenkaatokylän discoon ja käydään vihkilumen talossa, jonka oviaukossa on vastassa jäätynyt aviopari. Välillä kertoja palaa kiertämään papiljottia äidin päähän.
Lukijan mieli täyttyy välähdyksenomaisista kuvista. Mutta on niin käynyt myös Kejoselle.
– Kun kirjoitan, on kuvataide vahvasti läsnä. Mieleen tulee kuvia ja lauseita, jotka alkavat ruokkia toisiaan.
Kirjan työnimenä oli lumenkaatokylä. Sellaiselta Oulu tuntui, kun Kejonen palasi tuoreena teatteritaiteen kandidaattina ja äitinä Helsingistä pohjoiseen.
Valmiin teoksen saama nimi tule runosta, jonka innoittaja oli Kejosen Madridissa näkemä maalaus.
– Kokoelman ensimmäiset runot syntyivät joskus kymmenen vuotta sitten. Runoja aloin kirjoittaa 13-vuotiaana.
Ensimmäiset säkeensä ujo runotyttö Oulusta sai julki Heti tänään -runoantologiassa, jossa julkaistiin myös Kejosta pari vuotta vanhemman, kajaanilaisen Laura Lindstedtin hengentuote. Samainen Lindstedt sai sittemmin Finlandia-palkinnon romaanistaan Oneiron.
Lukion jälkeen Kejosen tie jatkui Limingan taidekoulun kautta Lahden taideinstituuttiin.
– Ajatus näyttämölle kirjoittamisesta syttyi, kun näin Kristian Smedsin näytelmän Jääkuvia.
Dramaturgian opintojen alku oli Kejoselle järkyttävä kokemus.
Teatterikorkeakoulussa oli vielä vallalla ”vahva turkkalainen äijämeininki”, ja Kejonen oli aloittaessaan ainoa dramaturgian koulutusohjelmaan valittu opiskelija.
– Seuraavana vuonna sinne otettiin Terhi Kokkonen, Taija Rautio ja Heidi Väätänen, ja pyysin päästä heidän ryhmäänsä. Siihen siirryttyäni tuntui, että pääsin vihdoin alkuun.
Kejosen ensimmäinen näytelmä oli Malmi – kohtauksia hautausmaalta. Se käsitteli unen ja kuoleman kysymyksiä. Rooleissa nähtiin muun muassa Pihla Viitala.
– Olin ollut kesätöissä hautausmaalla, ja se paikka inspiroi minua.
Näyttämölle kirjoittaminen ei ole jäänyt opiskeluvuosiin. Parhaillaan Kejonen kirjoittaa monologinäytelmää yhteistyössä näyttelijä Outi Vuorirannan kanssa.
Taiteellisen työskentelynsä ohella Silja Kejonen on kuvataiteen, luovan kirjoittamisen ja voimauttavan valokuvauksen opettajana Veeran Verstaalla.
Eeva Kejosen vuonna 2002 perustama ja nykyään seuraavan sukupolven vetämänä jatkava taidetyöpaja on kuvataiteilija-runoilijan mielestä poikkeuksellinen paikka.
– Siellä jokainen saa olla oma itsensä. Koen, että oppilaat opettavat minua itseänikin koko ajan, en vain minä heitä.
– Minusta on ihanaa olla siellä näiden nuorten ihmisten kanssa. Mutta kaikki byrokratia, raportointi ja muu papereiden täyttäminen, mikä opetustoimintaan liittyy – se ärsyttää.
Kejosen seuraava taidenäyttely avautuu toukokuun lopussa Pariisissa La Villa des Artsissa. Näyttely järjestyi ranskalaisvalokuvaaja Xavier Lucchesin nähtyä Kejosen töitä alun perin netissä. Lucchesin ja Kejosen yhteisenä kontaktina oli Koti-nimistä boutiqueta Pariisissa pitävä tanssijataustainen Sari Laakso.
Kejonen itse lähtee Pariisiin toukokuussa.
– Tarkoituksena on olla siellä näyttelyn ajan. Jatkan siellä myös seuraavan runokokoelmani kirjoittamista.
fakta
Silja Kejonen
Syntynyt Oulussa 16.2.1978.
Asuu ja työskentelee Oulussa.
Perhe: 8-vuotias tytär.
Kuvataiteilija, kuvataiteen AMK- tutkinto, Lahden taideinstituutti 2002. Teatteritaiteen kandidaatti, dramaturgian koulutusohjelma, Teatterikorkeakoulu 2008.
Osallistunut useisiin ryhmä- ja yksityisnäyttelyihin vuodesta 1998 alkaen.
Oulun taiteilijaseuran jäsen.
Käsikirjoittanut näytelmiä Malmi – kohtauksia hautausmaalta (2005), Like a virgin (2006), Raaka, syötävä, mätä (2008), Maallisten ilojen puutarha (2010, 2013).
Ensimmäinen runokokoelma Vihkilumen talo (Otava, 2017). Toinen runokokoelma tekeillä.
Kuvataiteen, luovan kirjoittamisen ja voimauttavan valokuvauksen opettaja Veeran Verstaalla Oulussa.
Harrastaa elokuvia ja venyttelyä. Suosikkielokuvia muun muassa Laulavat sadepisarat (1952) ja Piano (1993).
”Minä ja pari kaveriani teimme joskus aikoinaan oman versiomme
Laulavien sadepisaroiden nimikkolaulusta.
Meillä oli tietysti sateenvarjot, mutta veden sijaan siinä satoi höyheniä. Esitys kuvattiin video-kameralla, ja toden-
näköisesti se on vieläkin jossain tallessa.”
Silja Kejonen
Artikkelin lähde Kaleva 23.03.2017.