Rujoa, kylmää ja lohdutonta

Romaani

Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017.

Tytär kertoo, että isän hautajaispäivänä äiti juhlii kihlajaisiaan uuden miehen kanssa. Lemmekästä hääyötään he ovat viettäneet heti, kun uutinen isän kuolemasta oli tuotu.

Näin kiehtovasta asetelmasta alkaa Hanna Haurun uusin romaani.

Romaaniko? voi moni lukija kysellä selatessaan kirjaa, joka ensi silmäyksellä näyttää suppealta lyhytproosateokselta. Sellaisiakin Hauru on aiemmin julkaissut.

Kyllä, kyllä romaanimuotoa voi uudistaa näinkin. Kirjoittamalla fragmentaarista tekstiä, kertomalla vain ydinkohtia niin kuin evankeliumien epiikassa, jossa lukija joutuu täyttämään aukkopaikat.

Tytär nimeää isäpuolen Pahaksi. Äitiinkään ei ole lämpimät välit. Sitä korostaa se, että häntä kutsutaan etunimeltä. Ainut, mikä kaikkinaisessa ankeudessa lämmittää, on isän muisto. Niin, ja lumessa palelevia paljaita jalkoja oma kusi.

Lahjakengät rikkaalta tuntuvat köyhästä loukkaavalta armopalalta. Sama aihelma esiintyi äskettäin Enni Mustosen Ida Erikssonin elämästä kertovassa romaanisarjassa.

Ote elämästä irtoaa. Lantut unohtuvat syksyllä peltoon, lehmä jää lypsämättä. Eletään ryysyköyhälistön elämää köyhällä syrjäseudulla viime sotien jälkeen.

Loputon viha ja pohjaton raivo vuorottelevat kiiman kanssa, joka on harvoja myönteisiä tunteita hellyyden kaipuun ohella. Mutta pian nekin taittuvat vastakohdikseen.

Kerronta kulkee tyttären kasvutarinana. Vanhemmat ovat huutolaislapsia. Miesten pään on sekoittanut sota. Unet näyttävät vihollisia, ja normaalit luonnon äänet kuulostavat ampumiselta.

Mieli järkkyy useammalta kuin yhdeltä romaanin henkilöltä – ja sillä on monia seurauksia niidenkin elämään, jotka säilyvät kutakuinkin terveiden kirjoissa.

Rujous ja raakuus väistyvät vähitellen, kun kertoja pääsee aikuistuessaan omille jaloilleen. Mutta tämä on vain hetkellistä; Haurun ihmiskäsitys on pessimistinen, tavallaan biologinen.

Perimä yhteiskunnallisessakin merkityksessä asettaa rajat kuin ilkkuen jokaista pyrkimystä vapautua ahdingosta. Traagiset käänteet seuraavat toistaan ja toistuvat vielä seuraavassa sukupolvessa ikään kuin kostona isien pahoista teoista.

Kuva elämästä on raastava ja raadollinen, pohjimmiltaan täysin lohduton. Jääkansi murtuu vain hetkeksi ja jäätyy pian uudelleen.

Romaani ei pyri olemaan puhtaan arkirealistinen; mukaan tulee symbolinen taso latinalais-amerikkalaisen maagisen realismin tavoin.

Puut pudottavat vastapuhjenneet lehtensä yhdessä takatalven päivässä; leskenlehdet lakoavat puolison hautajaisissa.

Esko Karppanen

Artikkelin lähde Kaleva 01.03.2017.