Pieleen meni on kaatuvien kulissien kavalkadi

Kahden tunnin jälkeen selkeitä muistikuvia kohellusten
ilotulituksen yksityiskohdista ei ehkä ole, mutta vatsa on kipeä
ja poskilihakset kramppaavat.

Ensi-ilta

Oulun kaupunginteatteri: Pieleen meni. Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields. Suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus Pertti Sveholm. Lavastus ja puvut Jyrki Seppä. Valosuunnittelu Jukka Kyllönen. Äänisuunnittelu Jari Niemi. Rooleissa Janne Raudaskoski, Elina Keinonen, Heli Haapalainen, Mikko Leskelä, Joose Mikkonen, Mika Nuojua, Aki Pelkonen ja Timo Reinikka. Suuri näyttämö 11.3. Seuraava esitys 15.3. klo 19.

Oulun kaupunginteatterin Pieleen meni on hyvällä maulla toteutettua aivot narikkaan -viihdettä, jonka hulvattomuus syntyy eksaktiudesta. Millintarkasti suunnitellun kaaok-
sen mahdollistaa koko työryhmän saumaton yhteistyö.

Alkuperäisteoksen, The Play That Goes Wrong, matkaa voi kuvailla tuhkimotarinaksi. Lontoolaisen pikkupubin näyttämöltä Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin komedia on siirtynyt aina vain isommille estradeille.

Broadwayn ennakkonäytökset alkoivat samalla viikolla kun Olivier-palkittu sekasortokomedia valtasi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön.

Pieleen meni on rakenteeltaan näytelmä näytelmässä. Pohjois-Pohjanmaan Polytekninen Draamaseura tuo ensi-iltaan 1920-luvulle sijoittuvan brittiläisen murhamysteerin, Murha Havershamin kartanossa.

Kaikki se, mikä voi mennä pieleen, menee. Repliikit ja iskut unohtuvat, rekvisiitta on hukassa ja roolituskin vaihtuu lennossa.

Vaikka näyttämöllä vallitsee mayhem, Draamaseura pitää kiinni esiintyjän kultaisesta säännöstä: show must go on. Mikään ei estä heitä viemästä ensi-iltaa loppuun kunnialla, tai ilman.

Punainen lanka teokseen löytyy kolmella tasolla kaatuvista kulisseista. Seinien lisäksi on kuvannollinen taso, kun Draamaseuran näyttelijöiden fasadit alkavat säröillä. Kulis-
sien kaatumisesta on kyse murhamysteerinkin loppuratkaisussa.

Kaupunginteatterin väki ei kompuroi. Pertti Sveholmin ohjaus ei juuri sisällä virhelaskelmia. Näyttelijät, valot ja äänet iskevät tarkkoja huteja kerta toisensa jälkeen. Kaikki on sulavan rytmikkäästi pielessä. Kommellukset ketjuuntuvat ja kasaantuvat jyrkännettä alas vyöryväksi lumipalloksi.

Yleisön jatkuva kuhina ja hihitys varioi huutonaurun, hengen haukonnan ja kiljahdusten kanssa.

Jyrki Sepän lavastus henkii ensisilmäyksellä viattoman kotikutoista brittiläiskartanon tunnelmaa. Pinnan alta paljastuu äärimmilleen viritetty dominoefekti, jossa ovet irtoavat, pylväät sortuvat ja hissit räjähtävät niin tarkasti, että lavastamon tekninen henkilökunta on epäilemättä viettänyt verstaalla tunnin jos toisen juonia punoen. Kun luulee nähneensä jo kaiken, siirrytään apokalyptiseen loppuhuipennukseen.

Pieleen meni haastaa tyypillistä tapaa katsoa näytelmää. Dialogin sijasta päähuomio on taustan vaivihkaisissa toiminnoissa ja koko murhamysteerin juonen seuraaminen jää toissijaiseksi. Katsoja odottaa vain, mille saa nauraa seuraavaksi. Kahden tunnin jälkeen selkeitä muistikuvia tapahtumista ei ehkä ole, mutta vatsa on kipeä ja poskilihakset kramppaavat.

On vaikea pukea tätä kohellusten ilotulitusta sanoiksi ilman, että samalla veisi sekoilulta sen omintakeisinta hohtoa pois. Pieleen meni on hetken taidetta. Se on näytelmä, josta ei kannata lukea. Se on koettava itse.

Elena Vuoksiola

fakta

Kriitikko kiteyttää

Tähtihetki: Mikko Leskelän yhden miehen Vino show on yksi illan hillittömimmistä herkkupaloista.

Mietityttämään jäi: Viime metreillä Draamaseuran tahto ylläpitää fasadi hiipuu ja he taipuvat tilanteeseen: Pieleen meni! Kun peribrittiläinen stiff upper lip alkaa väristä, naurun kirkkain kärki katoaa. Selviytyjälle
nauraminen on kannustavaa, luuserille nauraminen vaikeam-
paa. Vahingonilo ei ole niin täyttävää.

Janne Raudaskosken (vas.) ja Mikko Leskelän päät pysyvät kylminä, vaikka käsillä on kaupunginteatterin näyttelijöiden esittämien näyttelijöiden ”elämän hirvein ilta”.

Artikkelin lähde Kaleva 13.03.2017.