”Jos Aki Kaurismäki tekisi keittokirjan,
se tutkisi tämmöisiä ihmisiä kansan syvistä riveistä”, tekijät vertaavat.
Eeva Kauppinen, tekstitTervetuloa nostamaan malja viimevuotista glögiä, puraisemaan Siwan roskiksesta dyykattua sinihomejuustoa ja haukkaamaan Myllypuron leipäjonosta haettua laskiaispullaa satavuotiaan Suomen kunniaksi!
Tuoreessa kirjassaan
Idea syntyi, kun Katariina Vuori kyllästyi television kokkiohjelmiin ja ruokahypeen. Tuli vastareaktio.
– Jos vaihtoi tv-kanavaa, koko ajan tuli ruokaohjelmia. Oli
– Kirjan köyhien kodeissa syödään, mitä kaupan ylijäämälaareista löytyy, Vesa Ranta toteaa.
Teoksessa vuorottelevat tutkijahaastattelujen ja lehtisitaattien ympärille rakennetut tietoiskumaiset luvut sekä kahdentoista köyhän haastattelut.
Kaikkia haastateltuja tituleerataan lottovoittajiksi ja etunimellä.
– Lehtijuttuihin yritetään aina löytää se surkein köyhä, mahdollisimman dramaattinen ja järkyttävä tapaus, Vuori sanoo.
– Nämä ovat kaikki perusihmisiä, jotka liikkuvat keskuudessamme. Ei ole varmasti kahta samanlaista köyhää Suomessa.
Kirjasta paljastuu, millaisina köyhät halutaan nähdä. Ote lottovoittaja Viivin, 28 vuotta, kanssa käydystä keskustelusta.
Ovatko nämä ihmiset näkymättömiä tässä yhteiskunnassa?
– Jaksaminen on rajallista. Koti on heidän valtakuntansa aika pitkälle, Ranta toteaa.
– Usein köyhyys saa aikaan myös sosiaalisen elämän kutistumisen, Vuori vastaa.
Suurin osa kirjan haastatelluista halusi pysyä anonyymina. Aihe on arka. Tämä asetti myös valokuvaajan työlle reunaehtoja.
– Vaikka anonyymisti kuvataan, näytetään vain pieniä viitteitä ihmisestä, pitää olla tosi hienovarainen. Ihmisen kunnioitus täytyy säilyttää, Ranta sanoo.
– Hain kodeista aina elämisen merkkejä. Tykkään yksityiskohdista. Ne kertovat paljon ihmisestä ja elämänhallinnasta. Esimerkiksi matot rullalla eteisessä.
Yhteiskunnalliset teemat ja ihmiset kiinnostavat tekijäkaksikkoa.
– Harvoin työskennellessä silmäkulma kostuu. Tosi syvälle mentiin omissakin fiiliksissä, kun kuunneltiin köyhien tarinoita, jotka ovat totta. Mielestäni teimme arvokasta työtä: nostettiin kissa pöydälle.
Yhtenä asiantuntijana esiintyy Pelastusarmeijan Oulun-osaston luutnantti Kaisa Mäkelä-Tulander. Tutuiksi tulevat sanat viranomaiskontakti ja viranomaiskokemus.
Monet ajattelevat yhä, että köyhyys on oma vika ja tuen hakijat huijareita.
Viime viikolla uutisoitiin, että toimeentulotukien käsittely on Kelassa ruuhkautunut. Nopein apu hädässä löytyy Facebook-ryhmistä, esimerkiksi Apua vähävaraisille pääkaupunkiseudulla ja Apua ja iloa oululaisille.
– Jos sinulla on kaappi tyhjä, saat Facebookin kautta illaksi ruuan. Jos lähdet hakemaan apua muualta, siinä menee ainakin viikko ja sinun pitää printata kaikki pankkipaperit kolmanteen polveen asti, Vuori naurahtaa.
Vuoren ja Rannan kirja päättyy someen:
ihmisten elämää 2010-luvulla käsittelevä Reunalla-projekti yhdessä freelancer-toimittaja Jenni Räinän kanssa. Kirja ja näyttely valmistuvat syksyllä 2017. Ensiesitys Oulussa.
Kirjoittajan Katariina Vuoren tytär kuusivuotiaana matkalla eskariin Myllypuron leipäjonosta on tullut köyhyyden mitta. Yhdellä jaolla ruokitaan 500–900 ihmistä. – Jono jatkui ja jatkui, vaikkei ruoka-apupiste ollut edes auki. Mustiin pukeutunut kansa oli siinä jonossa, Vesa Ranta kuvaa.
ja sossun tukimaksujen mukaan
Filosofi, yhteiskuntapolitiikan dosentti Teppo Eskelinen selittää kirjassa keskustelupalstojen kahtiajakoa: oikeat tai hyvät köyhät ja hyvinvointivaltion valittavat, pahat köyhät. – Kiinnekohdat tulevaisuuteen ovat aika vähänä, valokuvaaja Vesa Ranta toteaa. – Elämän biorytmi menee tukimaksujen mukaan. Ei ole mitään muuta, joka toisi sinulle hyvää oloa, kirjoittaja Katariina Vuori sanoo. – Kirjaan haastatellut kyllä yrittivät: opiskelivat ja hakivat hampaat irvessä töitä. Vuoren mielestä vähävaraisten ongelmien hoito on lähinnä oireiden hoitoa: tulonsiirtoja. – Julkisella sektorilla ei paneuduta ongelman ytimeen. Siellä ei ole kilpailua. Huono-osainen ei voi äänestää Kelan tiskillä jaloillaan ja sanoa, että menen sitten sinne, missä saa palvelua, hän pohtii. Vuoren mukaan haastateltavat eivät toivoneet lottovoittoa. – Ei kaivattu mitään viittä tonnia Mallorcan-matkaan. Sitä vaan, ettei tarvitsisi mennä jonottamaan perjantai-iltana, kun Suomen Punaisella Ristillä on jako, vaan voisi käydä kaupassa vaikka maanantaina keskellä päivää. Unelmat eivät ole utopistisia. Kirjan lottovoittaja Riitta, 53 vuotta, kutoi sukkia ja haaveili kovasti, että pääsisi teatteriin. – Oulun kaupunginteatterissakin on satoja näytöksiä, jotka eivät tule täyteen. Eikö niitä paikkoja voisi jakaa jonkun eläkeläisjärjestön kautta, Katariina Vuori ehdottaa. – Tuntia ennen näytöksen alkua pääsisi vaikka eurolla, Vesa Ranta komppaa.
Artikkelin lähde Kaleva 01.03.2017.