Kuolema, elämän neuvonantaja
avoimia työpajoja, joissa kuoleman
väistämättömyys otetaan keskustelukumppaniksi.
Eeva Kauppinen, tekstit
Pekka Peura, kuva
KulttuuriKauppilassa Iissä järjestettiin viime lauantaina työpaja, jossa yritettiin tarttua kuolemaa niskavilloista taiteen, tieteen ja historian avulla.
Idea lähti museonhoitaja, tuottaja Hanna Puolakan ja toiminnanjohtaja, kuvataiteilija Merja Briñón keskusteluista.
– Olen ollut kuolemasta jo pitkään kiinnostunut, Briñón kertoo.
– Omassa taiteessani olen tutkinut välitilaa, siirtymiä ja imaginaarista aikakäsitystä.
Arkeologian opiskelijalla Hanna Puolakalla on samanlaisia intressejä. Hänen pro gradu -työnsä Oulun yliopistossa liittyy kuolemankulttuuriin.
– Teen gradua myöhäisen rautakauden hautaustavoista. Lähestyn aihetta uskontoarkeologisesta näkökulmasta. Siihen liittyy kuolema rituaalina, Puolakka kertoo. – Tämmöisistä asioista ruvettiin keskustelemaan Merja Briñónin kanssa, ja huomattiin, että tässä olisi aika hyvä ideanpoikanen projektille.
Syntyi projekti Kuolema on elämää? Tarinoita tuonpuoleisesta.
Mukaan kutsuttiin vielä teatteriohjaaja Otso Kautto ja Teatteri Quo Vadis Helsingistä, kuvataiteen professori Jaana Erkkilä Lapin yliopistosta ja luututkija, FT Sirpa Niinimäki Oulun yliopistosta.
Miksi kuolemasta pitää puhua? Mikä siinä kuumottaa?
– Yksi työpajojen lähtökohta on varmasti siinä, että kuolemasta on tullut viihteen materiaalia, komponentti, Otso Kautto toteaa.
– Kuitenkin länsimainen ihminen on ehkä vieraantunut kuolemasta, Merja Briñón jatkaa.
Kautto on havainnut, että kuolemasta puhuminen on varattu rajattuihin hetkiin ja kehyksiin.
– Yksinkertainen esimerkki on entisaikaan käytetty surunauha. Se oli merkki, että nyt on surua. Kun sellaista ei ole, läheisen kuoleman joutuu tavallaan kantamaan jonkinlaisena salaisuutena. Ei ole sopivaa ryhtyä levittelemään suruaan, jolloin tällainen iso asia jää pitkälle käsittelemättä. Sen äärelle ei pysähdytä, kunnes on pakko, Kautto pohtii.
Kuolema on pitkälti suljettu laitoksiin.
– Kuolema on siivottu pois näkyvistä, ja se on tabu, josta ei saa puhua. Ikään kuin kuolema ja suru pitäisi hoitaa modernin yhteiskunnan tehokkuudella. Minä taas peilaan kulttuurihistoriaan ja vanhoihin tapoihin, miten asiaa käsiteltiin esimerkiksi sata vuotta sitten, Hanna Puolakka sanoo.
– Silloin kuolleet vietiin riiheen, pestiin ja puettiin. Heitä kohdeltiin kunnioittavasti. Haluttiin varmistaa, että läheisellä on hyvä olla vielä kuoleman hetkellä ja kuoleman jälkeen. Kuolema oli koko ajan läsnä.
Puolakka miettii, kuinka esimerkiksi sairaalassa kuollut sukulainen siirtyy arkkuun ja maahan, etkä välttämättä näe häntä kuolleena lainkaan. Kuolema ei silloin koskaan konkretisoidu.
– Kun kuolema pidetään piilossa, siltä myös yritetään riipiä merkitys pois. Silloin se ei pysty enää toimimaan neuvonantajana elämälle, Otso Kautto kiteyttää.
– Täällä työpajoissa kuoleman väistämättömyys otetaan keskustelukumppaniksi.
– Mitä tekisit, jos kuolisit viikon kuluttua? Otso Kautto kysyy.
– Tällaisista olemme keskustelleet sillä lähtökohdalla, että ajatukset kuolemasta ovat henkilökohtaisia. Ne ovat kokemuksellista tietoa, elikkä me työpajan vetäjät emme ole antamassa jotain reseptiä. Koska tämä on workshop, eikä saarnahetki. Idea on siinä, että itse kullakin on aitoa, todellista tietoa. Kaikki ajatukset ja tuntemukset ovat yhtä arvokkaita.
– Pohdimme myös elämää, kuoleman vastakohtaa, Merja Briñón huomauttaa.
– Miten itse kukin haluaa elämäänsä käyttää, koska aika on kuitenkin rajallinen.
Kuolema on elämää? Tarinoita tuonpuoleisesta -projektin tuottaa Iin kunnan kulttuuripalvelut osana
Suomi100 -juhlavuoden ohjelmaa.
FAKTA
Kuolema on elämää?
Ensimmäisessä työpajassa keksittiin uusia iiläisiä kummitusjuttuja ja mietittiin ihmisen elinkaarta kuvataiteen keinoin.
Toisessa työpajassa lauantaina 1.4. kello 10–16 Taidekeskus KulttuuriKauppilassa pohditaan, mitä meistä jää jälkeen ja miten tulevaisuuden arkeologit mahtavat tätä kaikkea tulkita. Iltapäivällä tuunataan pienoisarkkuja ympäristön tarjoamilla materiaaleilla.
Kolmas työpaja järjestetään tiistaina 25.4. kello 17–19 Nätteporin valtuustosalissa. Oulun yliopiston tutkijat perehdyttävät kävijät osteologian eli luututkimuksen saloihin: Mitä kuolleet voivat konkreettisesti meille kertoa?
Työpajat ovat maksuttomia. Ilmoittautuminen etukäteen, viimeistään työpajaa edeltävänä päivänä sähköpostilla osoitteeseen info@kulttuurikauppila.fi
Räyhähenkiä, etiäisiä ja ruumisvarjoja
Tarinoita tuonpuoleisesta -työpajassa kuultiin lauantaina muutamia iiläisiä kummitusjuttuja ja mietittiin, missä Iissä nykyisin voisi kummitella. Keskusteltiin myös yliluonnollisista kokemuksista ja arkipäiväisistä etiäisistä.
– Iissä on tosi vähän kummitustarinoita, museonhoitaja, tuottaja Hanna Puolakka toteaa.
– Ei ole löytynyt mitään älytöntä valikoimaa kansanperinnearkistosta.
Vanhojen kummitusjuttujen lähteenä toimivat Iin Kotiseutuyhdistyksen kustantamat Väinö Tolosen kirjat Ii ja Yli-Ii 1800-luvun lehdissä sekä Uutisia Iistä ja Yli-Iistä vuosilta 1900–1924.
– Vanhassa haminassa esimerkiksi on ollut talo, jossa asui räyhähenki. Se riehui ja paiskoi tavaroita. Sitä olivat kylän miehet käyneet ihmettelemässä. Pappikin oli käynyt paikalla, eikä sekään ollut auttanut. Asiasta oli oikein uutinen lehdessä, Puolakka valaisee.
Puolakka itse tutkii Illinsaaressa 700–1 000 vuotta vanhoja hautoja. Hän mainitsee sanan ruumisvarjo.
– Kun varsinainen luu on maatunut, maahan piirtyy ruumisvarjo. Pystyy näkemään, missä henkilö on ollut. Joskus pystyy erottamaan kädet, jalat, jopa yksittäiset luut. Varsinkin kun Illinsaaren iso kalmisto sijaitsee merenpohjahiekalla, tumma varjo piirtyy siihen usein tosi selkeästi.
Muuttuuko suhde kuolemaan hautoja tutkiessa?
– Ajattelen enemmän siltä kantilta, miten itse haluaisin tulla haudatuksi, että arkeologit voisivat vielä tuhannen vuoden kuluttua ihmetellä sitä. Pitäisi olla hyvin sinetöity arkku, johon laitetaan jousi ja glitteriä. Kun arkun kansi avataan, sieltä pamahtaa glitterit ulos, Puolakka nauraa.
Kuolema on elämää -työpajassa
Iissä mietittiin ihmisen elinkaarta.
Ympyrän sisään väritettiin oma
elämä ja ulkopuolelle kuolemanjälkeinen elämä. Ensimmäiseen työpajaan osallistuivat Tarja Anisimaa (vas.) Iistä, Meri Rautio Haukiputaalta ja Sanna Koivisto Iistä.
Artikkelin lähde Kaleva 22.03.2017.