Hyvä soitin tuntee käyttäjänsä

Nopeasti muuttuvassa ajassamme jousi-
soittimet edustavat pysyvyyttä. Niitä ei ole vielä pystytty korvaamaan sähköllä ja piirilevyillä.

Entisestä Oulun Koskilinjojen bussikuskista, viulunrakentaja Jouni Pajalasta on tullut
yksi alansa arvostetuimmista käsityöläisistä Suomessa.

Esko aho teksti // Pekka Peura kuvat

Meidät on käännytetty uskomaan, että maailmanhistoriassa kehitys on pääasiassa lineaarista, teknistä ja taloudellista.

Hairahdumme herkästi ajatuskulkuihin, että mahdollisimman kallis ja monipuolinen älypuhelin jotenkin lisäisi älyä, tai että tulossa oleva esineiden internet mullistaisi elämämme perusteita.

Digitalisaatio etenee, vaan ei läheskään kaikenkattavasti. Esimerkiksi perinteiset jousisoittimet näyttävät tänä päivänä samanlaisilta kuin yli 300 vuotta sitten. Toki niiden kielet on vaihdettu suonikielistä metallisiksi ja jousen puuosan muotoa vähän paranneltu.

Urheilun puolella viulun kaltaisia perustavia välineitä ovat muun muassa kuula, kiekko ja keihäs, jotka ovat pitäneet pintansa vuosisadasta toiseen.

Hyvän välineen fokus on siis käyttäjissä. Inhimillistä toimintaa sanan perustavassa merkityksessä.

Oulun Herukassa sijaitsevassa Jouni Pajalan, 73, Viuluverstaassa eivät kiire ja tulospaineet tunnu.

Verstas sai alkunsa harrastuksesta. Päätyökseen Koskilinjojen bussikuskina toiminut Pajala kävi yli 30 vuotta sitten työväenopistossa viulunrakennustunneilla ja innostui alasta.

Kymmenen vuoden ajan Pajala on jo laskenut itsensä eläkeläiseksi, vaikka vilunrakennus on hänelle elämän mittainen projekti eikä Viuluverstaan toiminimeä ole lakkautettu.

Viuluverstaassa vieras siirtyy ajatuksissaan 1600- ja 1700-luvuille, jolloin Antonio Stradivarin (1644–1737), Nicolò Amatin (1596–1684) ja Andrea Guarnerin (1626–1698) kaltaiset italialaiset mestarit rakensivat kuuluisiksi tulleita instrumenttejaan.

Tuolloin soittimet lakkasivat olemasta pelkkiä äänentuottamisvälineitä. Niistä tuli taideteoksia, joita myös eri maiden valtaapitävät hankkivat itselleen ja alamaisilleen.

Pajalan verstaan seinustat höyläpenkkeineen muistuttavat menneiden aikojen käsityöläisistä. Seinillä roikkuu perinteisiä käsityökaluja. Yhdessä nurkassa viulunrakentaja säilyttää arvokkaita puumateriaaleja.

Lasikaapissa kunniapaikalla on tähänastisen työuran magnum opus, tyylikkäästi koristeltu Hellier-Stradivariuksen (1679) hommage, ei pelkkä kopio, vaan kunnianosoitus kollegan työlle.

– Koristeltuja viuluja Stradvarius rakensi kymmenkunta, jos ihan sitäkään. Koristekaiverrukset hän täytti liiman ja ebenholz-puujauheen sekoituksella, jota minäkin käytin viulussani. Kannessa kiertävät norsunluu-upotukset. Sain luvallista kierrätysnorsunluuta kollegalta tuliaisina Hollannista.

Kaapissa on myös pari pakkaa valkoisia hevosen häntäjouhia. Yhteen viulunjouseen niitä menee noin 5,3 grammaa. Määrää pitää aina säätää jousen puuosan jäykkyyden mukaan.

Siperialaiset ja mongolialaiset hevoset joutuvat yhä luopumaan hännistään länsimaisen taidemusiikin hyväksi. Musta ja valkoinen ovat ainoat käytössä olevat värit.

Pajala puhuu rakentamistaan soittimista lämpimin äänensävyin.

Kun yhtä viulua veistää jopa vuoden päivät, siihen kehittyy aivan erityinen suhde. Pajala sanoo tunnistavansa tekemänsä soittimet vaikka silmät ummessa niiden äänenväreistä. Hänelle ei ole olemassa kahta samanäänistä viulua.

Viulujen lisäksi Pajala on rakentanut alttoviuluja, selloja ja yhden kontrabasson.

Muusikot eivät lama-aikana tilaa yhtä paljon instrumentteja kuin parempina aikoina, mutta enemmän kuin rahasta, viulunrakentaja kantaa huolta alan käsityötaidon säilymisestä Suomessa.

Pajalan rakentaman viulun keskihinta on 12 500 euroa. Sen rakentamiseen hän käyttää aikaa noin 30 tuntia viikossa pisimmillään vuoden ajan. Jos hän yrittäisi ansaita yhdestä soittimesta käyvän palkan, viulun pitäisi maksaa vähintään 30 000 euroa.

Viulunrakentajan tulonmuodostus onkin nykyään lähinnä eläkkeen, jouhitusten ja Oulu-opiston opetustyön varassa.

Perinteisen käsityön hitauden ja hinnan vuoksi viuluja on maailmalla valmistettu myös teollisemmin. Huolimatta siitä, että vanhat arvosoittimet on tätä tarkoitusta varten mitattu ja mallinnettu hyvin tarkkaan, laatu on ollut vaihtelevaa.

Puukkoa, lehtisahaa ja talttaa omassa rauhassaan käyttävä ihminen on yhä yksinkertaisesti vain tarkempi ja taipuisampi kuin mikään kone.

Soitimen kaaret, kuperuudet ja vahvuudet ovat jokaisella rakentajalla erilaiset.

– Koristeissa koneella ei pääse läheskään yhtä korkeaan laatuun kuin veitsellä kaivertaen. Koneet eivät oikein toimi viulunrakennuksessa. Jos opettelee tekemään isot hommat koneella, kadottaa helposti tarkkuuden pieniin töihin. Palaja kertoo.

Valmiissa instrumentissa on ihan eri tuntuma, jos se on tehty käsin ja sovitettu ajan kanssa tiettyä soittajaa silmällä pitäen.

Suureksi avuksi lukuisten yksityiskohtien testaamisessa ovat Jouni Pajalalle olleet ex-oululaiset viulistit Erkki ja Juhani Palola sekä Oulu Sinfonian muusikot, sellisti Arto Alikoski ja basisti Juha Nääppä.

Taitava muusikko osaa vähitellen hakea esille instrumentin parhaat ominaisuudet; se alkaa värähdellä halutulla tavalla ja värähtely muokkaa kokonaissointia.

– Lopputuloksen kannalta on siis erittäin merkityksellistä, kuka soitinta käyttää. Stradivariukset, Amatit ja Guarnerit eivät ole koskaan olleet opiskelijoiden instrumentteja, vaan huippujen käsissä.

Vaikka rakennuspuut olisivat samasta yksilöstä, mutta eri kohdista runkoa, soittimista tulee erilaiset. Viulun kehä on vain alun toista milliä paksua puuta. Koristekuvioiden

tekemistä Pajala joutui harjoittelemaan kauan. Hän veisti ne vapaalla

kädellä puukolla, sillä millään muulla konstilla työnjäljestä ei tule yhtä

tasaista ja sulavaa. Antonio Stradivarikin kävi nuorena koristeveistäjän opissa. Viulunrakentajan työkalut ovat perinteiset. Nykyaikaisilla koneilla Jouni Pajala ei tunne pääsevänsä tarvittavaan tuntumaan ja tarkkuuteen. Hellier-Stradivarius oli kuuluisan

rakentajansa toinen koristeltu

viulu. Jouni Pajalan rakentama soitin on kunnianosoitus alkuperäiselle. – Käytin siihen niin paljon niin paljon aikaa, että hinnan tulisi olla vähintään kolminkertainen tavalliseen viuluuni verrattuna, jos joskus päättäisin siitä luopua, Pajala sanoo.

Artikkelin lähde Kaleva 03.03.2017.