Takaisin Tuiraan

Oulussa kuvataan parhaillaan 1970-luvun Tuiran näköiseen kaupunginosaan
sijoittuvaa Tiernapojat-elokuvaa.

Visa Koiso-Kanttilalle, ohjaaja-käsikirjoittajalle, elokuva merkitsee sekä paluuta
lapsuuden maisemiin että omien juurien
etsimistä. Aikaa, jolloin ydinperheet
alkoivat hajota.

Anssi Juntto teksti // Jukka-Pekka Moilanen kuvat

Vanhassa kaksikerroksisessa rivitaloasunnossa Välivainiolla käy melkoinen kuhina, kun 1970-luvun Ouluun sijoittuvan Tiernapojat-elokuvan työryhmä valmistautuu uuden kuvauspäivän ensimmäiseen kuvaan.

– Eilen oli kivempaa, kun oli paljon jengiä ja juhlittiin. Mutta tästäkin tulee hyvä kohtaus, näyttelijä Antti Luusuaniemi toteaa ja istahtaa viimeisen päälle ajankuvaan sopivaksi lavastetun olohuoneen sohvalle.

Luusuan puolisoa, arkkitehtiperheen äitiä näyttelevä Pihla Viitala haluaa vielä käydä kohtausta läpi ohjaaja-käsikirjoittaja Visa Koiso-Kanttilan kanssa. Paikalle ilmestyvät myös Viitalan hahmon vanhempia näyttelevät Eeva-Maija Haukinen ja Risto Tuorila. He alkavat kerrata repliikkejä muiden kanssa.

Kun lapsinäyttelijät Vili Saarela ja Kerttu Kairakari on maskeerattu, siirrytään varsinaiseen kuvauspaikkaan ruokapöydän ääreen harjoittelemaan.

– Sitten vielä sellainen yleinen asia, että toivon arkisuutta, vaikka kyseessä onkin juhlatilanne, Koiso-Kanttila muistuttaa.

Se, että dokumenttielokuvien parissa kunnostautunut Koiso-Kanttila ohjaa fiktioelokuvaa, ei ole ollut selvää alusta asti. Lähtökohtaisesti hän vain halusi kirjoittaa sellaisen elokuvakäsikirjoituksen, josta hän voisi olla ylpeä, ja sellaisen elokuvan, jonka hän haluaisi itse nähdä.

Prosessin edetessä alkoi kuitenkin käydä selväksi, että Koiso-Kanttilan olisi myös istuttava ohjaajan pallilla. Kyseessä kun oli nimenomaan hänen maailmansa.

Aikoinaan tiernapoikana ollessaan hän oli itsekin kiertänyt Oulun kapakoita ja nähnyt asioita, joista elokuvassa kerrotaan.

– En missään nimessä halua sanoa, että tarina on omaelämäkerrallinen, koska sitä se ei ole. Mutta siinä on paljon omakohtaisuutta, siinä on hyödynnetty omia ja lapsuudenystävien muistoja ja kokemuksia.

Nuorena Koiso-Kanttila haaveili ryhtyvänsä käsikirjoittajaksi, mutta elokuvaopintojen myötä dokumenttielokuva vei mennessään. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin ilmetä pientä turhautumista.

– Olen aina kokenut itseni tarinankertojaksi. Haluan kertoa tarinoita, mutta dokumenttielokuvaa tehdessä sitä on kuitenkin aina niiden ihmisten ja olosuhteiden armoilla, joista tarinaa tekee. Sitä ei pysty muokkaamaan juuri haluamakseen, vaan se on jossain määrin jatkuvaa kompromissien tekemistä, hän selvittää.

– Tässä kirjoitusprosessissa minua kiehtoi täydellinen taiteellinen vapaus.

Tiernapojat-työnimellä kulkeva elokuva toistaa Koiso-Kanttilan dokumenttielokuvista tuttuja teemoja, kuten perhesuhteita, lasten ja vanhempien välisiä suhteita ja arvojen siirtämistä sukupolvelta toiselle. Tällä kertaa häntä kiinnosti erityisesti arvojen murros.

– Pohjoinen ja Oulu olivat suhteellisen konservatiivisia vielä 1970-luvulla. Kristillisyys oli hyvin vahvaa ja vaikutti ihmisten ajatteluun. Sodan jälkeen syntyneestä sukupolvesta osa halusi vapautua tästä vanhempiensa arvomaailmasta, ja siihen liittyi vapaa seksuaalisuus ja vapaampi suhtautuminen alkoholin käyttöön. Minua kiinnostaa, miten me, sen sukupolven lapset, koimme sen.

– Tähän asti olemme nähneet seksuaalisen vallankumouksen ja vapautumisen pelkästään positiivisena asiana. Siinä on paljon hyvää, että ihmiset ovat vapautuneet, ja meistä on tullut enemmän riippumattomia toisistamme. Mutta sitä ei ole kuvattu, mitä lapselle merkitsee, kun on jatkuva epävarmuus siitä, jos isä tai äiti rakastuukin toiseen ja lähtee pois.

Koiso-Kanttilan mielestä elokuvan kuvaama ajankohta oli juuri se hetki, kun ydinperheet rupesivat hajoamaan. Siihen saakka yksinhuoltajaäidit tai -isät olivat vielä harvassa. Oli ajateltu, että aviopari pysyy yhdessä, kunnes kuolema erottaa.

Vapautumisen myötä parisuhteet alkoivat rakoilla ihan eri tavalla ja kynnys erota madaltui.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pitkälti Tuiraan.

Koiso-Kanttila on puolen vuoden ajan kierrellyt Oulua ja etsinyt kuvauspaikkoja, jotka voivat esittää valkokankaalla vanhaa puu-Tuiraa. Esimerkiksi Tuiran Lehtoranta on säilynyt lähes entisellään. Elokuvaa kuvataan myös Karjasillalla.

– Tarinassa ei väitetä, että kyseessä on vanha puu-Tuira, vaan se on vain vanha puukaupunginosa. Muutenkin varomme takertumasta kaupunginosiin ja vuosilukuihin, Koiso-Kanttila sanoo.

– Se on pohjoinen kaupunki, jonka jokainen varmasti tunnistaa Ouluksi ja jossa hävitetään vanha perinteikäs puutaloalue. Paikalliset tietävät, että kyse on vanhasta puu-Tuirasta.

Entä puhutaanko elokuvassa Oulun murretta?

Useimmat näyttelijät ovat tuttuja Oulun kaupunginteatterista, mutta kolme keskeistä näyttelijää on tuotu etelästä – elokuvassa kun on oltava elokuvatähtiä ihan parempien katsojamäärienkin toivossa.

Hekin pyrkivät puhumaan oulua parhaansa mukaan, ja mahdolliset puutteet saa anteeksi sillä selityksellä, että Oulu on ollut yliopistokaupunki 1950-luvun lopulta lähtien, ja opiskelijoita on tullut niin etelästä kuin pohjoisestakin.

Tarinan kolme keskeistä tiernapoikaa ovat oululaisia Ynnin poikia. Kyseessä on ihan oikea tiernapoikaporukka, joka on laulanut yhdessä jo useana jouluna.

Lisää verkossa.
Katso kuvagalleria. kaleva.fi

FAKTA