Aikoinaan identiteetti oli kiinni
musiikissa, mutta elannoksi siitä ei ollut.
– Ei sitä lapsena ajatellut. Nyt asian tiedostaa ihan eri tavoin.
– Itse asiassa pidin jopa etäisyyttä tähän kaikkeen. Tiedostamatta tai tiedostaen, en ole varma. Minulle oli vaikea kuvitella sijoittavani itseni tähän instituutioon ja ammattiin. Koen vieläkin olevani tässä työssä erilainen.
Teknilliseen oppilaitokseen hän meni ”kun johonkin piti mennä”.
– Minun identiteettini oli kiinni musiikissa. Koin kaikki asiat sitä kautta. En ajatellut, että minulla olisi lahjoja tälle alalle, jolla nyt olen.
Heikkinen havaitsi kuitenkin, ettei ura musiikissa ollut hänen tavoitettavissaan.
– En ollut koskaan sellainen musiikintekijä, jotta olisin saanut siitä elannon. Hain musiikista sellaista elämänsisältöä, joka oli haluamani tapa olla ja toimia.
Kolmikymppisenä tuli aika katsoa itseä uudella lailla. Heikkinen kertoo nähneensä virheitä, jotka tuli oikaista. Muutokset antoivat tilaa ajatusten kulkea, hän huomasi pian.
– Muistan selkeästi ne hetket, kun tajusin mitä saatoin elämälläni tehdä. Päätin ottaa vastuuta, antaa itselleni haasteita. Rehellisesti sanottuna olin tehnyt työtä vähän vasemmalla kädellä. Perheyrityksessä sain olla, muualla olisi tullut ehkä lähtö.
Heikkinen ymmärsi, että jos on pitkään hakenut omaa persoonaansa ja sen löytänyt, siitä ei tarvitse luopua.
– Saatoin pitää omat arvoni ja olla oma itseni, vaikka olenkin osa instituutiota. Minun ei tarvinnut muuttua joksikin muuksi, hän huomauttaa.
– En tosin ajatellut silloin johtavani kymmenen vuotta myöhemmin tätä yritystä.
Heikkinen suuntasi Tanskaan 2002. Tavoitteellinen opiskelu tanskalaiskorkeakoulussa uusin opetusmetodein, jossa ryhmädynamiikalla ja avoimella vuorovaikutuksella on olennainen merkitys suunnittelussa, tuntui juuri omalta.
– Näinhän tätä hommaa pitää tehdä, tajusin.
Tanskaa seurannut työskentely suuren suunnittelutoimiston leivissä Hollannissa vahvisti herännyttä kiinnostusta arkkitehtuurin uudenlaiseen tapaan toimia.
– Sinä vuonna pää latautui ideoista.
Ouluun palattuaan Mikko Heikkinen tarttui ruoriin ja ohjasi Uki Arkkitehdit uuteen uomaan: suunnittelun tuli lähteä kohteen käyttäjästä.
– Minä olen ollut homman sielu vuodesta 2005 lähtien ja isäni on ollut koko ajan aivan mahtavasti mukana tässä.
– Olemme menestyneet ja rohkenen sanoa, että iso osa menestyksestämme on tullut toteutustapamme, vuorovaikutusmenetelmän kautta.
Menestys on kiinni nimenomaan ”yhteen hiileen puhaltavista osaavista individualisteista”, kuten Mikko Heikkinen 45-henkistä joukkuettaan luonnehtii.
– Täällä on itse asiassa työssä hyvin monia, jotka olivat silloinkin, kun en vielä ottanut vastuuta tekemisistäni. Tiedän, että se miten he ovat nähneet minussa tapahtuneen muutoksen, on luonut luottamusta välillemme.
Musiikkikin on Heikkisen elämässä mukana yhä, mutta toisella tapaa.
– Sama intohimo siihen on edelleen. Se on vain muuttanut muotoaan. Minulla lahjakkaita kavereita, joiden musiikkia pienimuotoisesti tuotan ja julkaisen.
– Mieskuoro Huutajissa olin aktiivi 15 vuoden ajan ja olen mukana edelleen sen, minkä työkiireiltäni ehdin.
Eräänlaiset Ollin oppivuodet olivat tarpeen, Mikko Heikkinen näkee.
– Jälkeenpäin olen hoksannut, että näin sen piti mennäkin.
Perheessä puoliso ja tytär.
Ylioppilaaksi Kuusiluodon lukiosta 1985.
Talonrakennusteknikko Oulun teknillisestä oppilaitoksesta 1991. Rakennusarkkitehti Vitus Bering University Collegesta (Tanska) 2004.
Työskennellyt UKI Arkkitehdit
Oy:ssä juoksupoikana, harjoittelijana ja suunnittelijana. Arkkitehtina ja toimitusjohtajana 1.1.2009 alkaen.
Harrastaa musiikkia.
Syntymäpäivävastaanotto UKI Arkkitehtien tiloissa Kruununmakasiinissa, Puusepänkatu 6,
kello 14–18.
Artikkelin lähde Kaleva 30.3.2016.