Lauseiden välinen kitka leimaa kerrontaa
Hannu Väisäsen uusin romaani kulkee edelleen Anteron jalanjäljissä.
Antero puntaroi nyt laulajanuran ja kuvataiteen, Oulun ja Pariisin välillä.
Häntä ajaa liikkeeseen myös rakkaudettomuuden kipu.
ROMAANI
Hannu Väisäsen kerrontaan kuuluva lauseiden välinen kitka lyö kipinän myös Antero-sarjan viidennessä osassa Elohopea.
Elohopea-aihe muuntuu tarinan kuluessa.
Alussa Anteron laulunopettaja vertaa D-duuria elohopeaan ja kertoo kuinka säveltäjä Franz Schubertin kuppaa hoidettiin elohopealla. Myöhemmin Antero ateljeessaan tavoittelee maalaukseensa vapaaksi lasketun elohopean poukkoilevaa liikettä.
Aikuistunut Antero on tekemässä valintaa laulajanuran ja kuvataiteen välillä.
Häntä neuvotaan keskittymään yhteen ilmaisumuotoon, mutta hänelle ne ovat kokonaisuus. Hän haluaisi ymmärtää varhaisen polyfonian ja perspektiivin yhteyden ja yhdistää Marilyn Monroen villaisen kähinän Hildegard Bingeniläisen taivasnäkyihin, ”joista en kummastakaan tiedä, ovatko ne silmiä vai korvia varten”.
Lauluopinnot konservatoriossa katkeavat, ja Antero palaa Helsingistä hetkeksi vanhaan kotikaupunkiinsa.
Oulu on ”entisellä merenpohjalla makaava, verilettujen ja muun vaakasuoran ruoan matala kaupunki”, jonka tulliportilla voisi lukea suurin kirjaimin ”Vain menestyneille!”.
Antero valitsee Pariisin ja kuvataiteen.
Anteron taiteelliset valinnat, lähteminen ja liikkuminen Pariisin yössä sen originelleja tarkkaillen ovat Elohopean liikettä. Kontrastina sille kerronnassa on runsaasti hidastettua hetken kuvausta. Se on tehokeino, josta aistimuskimput ryöpsähtävät.
”Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä.”
Melkein aina on kyse banaalin ja ylevän yhdistelmästä, Antero toteaa.
Kuvallisella kerronnallaan Väisänen laajentaa aikaa ja luo lauseiden ja mielikuvien simultaaninäyttämön kuten kiihkeässä kohtauksessa jouluruuhkasta:
”Ja taas: sateenvarjotelineen kolinaa, naisen niiskutusta, kiiman jälkeistä kipua, haukottelevien siltojen ääniä, kanavan sulkujen napinaa vesimassan pyrkiessä eteenpäin, harpun helinää, lasten pettynyttä parkunaa näyteikkunoiden edessä, korahtelua sfinksin suusta, koska suihkulähteen vesi on sulamassa, tohtorin korkojen kopsetta mukulakiviä vasten. Minä laulan moniäänisesti Nukkuu lapsi viaton, ja näin syntyvä yhden miehen kuoro juoksee kolkuttelemassa viini- ja makeiskauppojen ovia.”
Kerronnassa on läsnäoloa, josta Antero muistaa laululehtorinsa puhuneen.
Etäännyttävää ironiaa taas on kuvauksissa Anteron Pariisissa kohtaamista hahmoista kuten tyhjäkasvoinen psykiatri, joka istuu muotokuvamallina nyyhkien ja lukien ääneen H.C. Andersenin satua.
Liikkeeseen Anteroa ajaa myös rakkaudettomuuden kipu, jota parantaakseen hän laatii seuranhakuilmoituksen.
Antero tuntuu löytävän paikkansa väljässä verkostossa, johon kuuluvat erityisesti eräs kokotti, eräs talttahampainen, rännin lailla pulputtava runouden ystävä ja muutama hyvänpäiväntuttu ateljeekopperon tienoilta.
Lopuksi verkostoon liittyy myös seuranhakuilmoitukseen vastannut mies, jonka puheeseen melodisesta matematiikasta Antero mieltyy.
Aistimukset ja liikkeen rytmi hallitsevat Elohopean kerrontaa, jota voi kuvata kehämäiseksi: tilanne saa alkunsa konkreettisesta yksityiskohdasta, räiskähtää siitä värien, muotojen ja musiikin tulitukseksi ja palaa taas tilanteeseen.
Toiminnallisia kohtauksia on harvassa, mutta varsinainen toiminta sijoittuukin kuvien sisäiseen elävyyteen.
FAKTA
Huomioitavaa: Vaikka kerronta keskittyy hidastettuun kuvaukseen, sen kuvallisuus täyttyy romaanin nimen mukaisesta elohopeamaisesta nopeudesta.
Vanikan palat, Kaleva 11.3.2004
Erityisen kiehtovaa romaanissa on näkökulmien kerrostuma. Lapsen ihmettely limittyy hänen sisässään kasvavan kuvataiteilijan muototaitoharjoituksiin. (...)
Vanikan palat on kuvaus lapsesta, jossa syntyy taiteilija. Tarinaa voi lukea myös nostalgisena näkymänä vanhaan Ouluun tai sotilasfarssin muunnoksena.
Ennen kaikkea se on kuitenkin taidefilosofinen teos, joka tutkii yksityiskohtiin kätkeytyvää kauneutta kuten kohtauksessa, jossa Antero lumoutuu alikersantti Lystilän jalkarättien käärimisen taiteesta.
Toiset kengät, Kaleva 15.3.2007Toiset kengät on kehitysromaani, jota määrittää pojan tietoinen pyrkimys taiteilijan työhön isän vastustuksesta huolimatta. (…)
Se ja runollinen kerronta tekevät romaanista yleisinhimillisen. Maisema on Oulun, mutta Antero tulkintoineen ja näkemistapoineen voisi olla taiteilijatiensä alussa Pariisissa, Kittilässä, missä tahansa.
Kuperat ja koverat, Kaleva 4.3.2010
Lapsuuden Oulu näyttäytyy nyt litteänä. Se on turpeesta ja leipäjuustosta tehtyä maisemaa, jossa pilvet kuljeksivat vyötärön korkeudella ja jonka yllä riippuu keitetyn lohen kalvas rusotus. Tervaporvarien kaupunkiin oli vaikea palata ainakin lakki kourassa. (…)
Väisäsen kerronta on poikkeuksellisen moniäänistä. Hän piirtää henkilöt ja tilanteet nopeina figuureina, ja sijoittaa ne kuvien, värien, musiikin ja muotojen kudokseen.
Hänen kerrontansa on ironista ja nopearytmistä. Se on henkevän esseemäistä ja vahvan ilmaisullista.
Taivaanvartijat, Kaleva 13.2.201Taivaanvartijoissa proosaan yhdistyvät draamallisuus ja runo. Tilannekomiikka tuo episodimaisen väljään juoneen draaman ulottuvuuden.
Kielessä ja tyylissä on runon keinoja – kuvien kontrasteissa suuri näyttäytyy pienenä ja pieni suurena.
Samaan lauseeseen sopivat niin Kristus kuin nahkiaiset ja sinappikastike.
Hän on myös kirjoittanut muun muassa runoja,
novelleja ja kolumneja.
Aikaisemmista Antero-romaaneista sanottua
Artikkelin lähde Kaleva 10.03.2016.