Lapsuus kuin poikakirjoissa

Kauko Kalaojan koti-ikkunan takana savusivat niin höyrylaivat kuin -veturitkin. Toppilan satama ruokki pikkupoikien seikkailuja.

Lauri Hirvonen

”Har du frimärken?” ”Tändstickors etiket?”

Saatoit kuulla nämä kysymykset, jos olit merimies ja laivasi rantautui Oulun Toppilan satamaan 1950-luvulla. Kysyjänä oli usein Kauko Kalaoja, seitsemänvuotiaana satama-alueelle muuttanut pojankoltiainen.

Useimmiten vastaus oli kieltävä, mutta kerran Kalaojaa odotti vastakysymys: onko sinulla siskoja?

Kalaoja julkaisi viime lokakuussa omakustanteen Toppilan pojat, jossa hän muistelee lapsuuttaan.

Kirjan sisältöä sopivasti karsimalla Toppilan poikien eli Kaukon ja hänen veljensä lapsuus kuulostaa kutakuinkin 1950-luvun poikien seikkailuromaanin käsikirjoitukselta: mukana on salakuljetusviinoja, dynamiittia, pieniä tappelunujakoita, salainen kokoontumispaikka, kätkettyjä patruunoita ja aikuisten korttipelirinkejä.

Kalaojan kaveriporukkaan kuului kymmenkunta lasta. Merimiehen kyselemä siskokin löytyi, tosin kaksivuotias, mitä ei postimerkkien toivossa miehelle mainittu.

Kalaojien perhe muutti Tuirasta Toppilaan vuonna 1948. Kaukon isä työskenteli asemamiehenä, joten perheen kodiksi tuli rautatieläisille rakennettu puinen omakotitalo.

Talo sijaitsi aivan nykyisten asuinrakennusten kupeessa. Pihakoivuja on yhä pystyssä. Junat kulkivat rakennuksen molemmin puolin, ja olohuoneen ikkunasta näkyivät höyrylaivat. Takapihalta löytyi suuri sauna.

Satama ja Toppila muodostivat Kauko Kalaojan lapsuusmaiseman. Tuohon maisemaan kuului junaratojen ja laivojen lisäksi muun muassa laituria rannan molemmin puolin, SOK:n mylly, Vaasan höyrymylly, satamakioski, merimiestupa, satamaruokala, Toppilan mallasjuomatehdas, juna-asema ja asemapäällikön talo puutarhoineen.

Yksi hienoimmista taloista oli höyrymyllyn johtajan asunto. Sen sisätiloihin Kalaoja pääsi tutustumaan koiran raavittua häntä talon pihalla.

”Minut talutettiin huvilan keittiöön, jossa minulta unohtuivat hetkeksi vuotavat haavani. Huomasin tosiaan tulleeni keittiöön. Avonaiset hyllyrivit olivat täynnä erilaisia maustepurnukoita. Samoin esillä oli monenlaisia keittiöastioita”, Kalaoja kirjoittaa muistelmissa ihmettelystään.

Lapset saivat liikkua satamassa vapaasti. Koulumatka kulki junanraiteilla ja satamassa veljekset liikkuivat liki päivittäin. Hiljaisina hetkinä he saattoivat livahtaa laivoihinkin, kuten sillä kerralla, kun he kuulivat erään laivan lastina olleen maapähkinöitä. Paluumatka ruumasta tehtiin taskut täynnä saalista.

Oululaisilla oli tapana käydä satamassa sunnuntaikävelyllä laivoja katsomassa. Pojilla oli tällöin muuta katseltavaa. Yksi jäi laiturille päivystämään ja raportoimaan naistulijoista, kun taas toiset odottivat laitureiden alla tirkistelemässä.

– Sitä yritettiin, mutta harvoinhan se tietenkään onnistui.

Aivan ilman muitakaan vinkeitä eivät nuoret miehet malttaneet olla. He muun muassa ajelivat luvatta myllyjen hisseillä, popsivat höyrymyllyn kauroja suuhunsa, vierailivat salaa Toppilan mallasjuomatehtaalla ja paukuttelivat pimeällä valtamerilaivojen kylkiin niin sanotuilla nyrkkitussareilla. Luodit niihin löytyivät Simpsinkankaalta, jossa saksalaisilla oli ollut ampumarata.

Satamapoliisin kanssa Kalaoja muistaa joutuneensa tekemisiin vain kerran. Silloin hän oli ammuskellut ritsalla lintuja Byströmin huvilan takaisessa metsässä.

– Velipoika juoksi Vaasan höyrymyllyn kautta ja pelastui. Minä koukkasin oikealle lautatapulipinojen väliin ja luulin olevani jo piilossa, kun yhtäkkiä poliisi olikin edessä.

Poliisin puhuttelu oli ankara. Isä puolestaan opasti poikiaan, ettei kannattaisi ammuskella liian lähellä satamapoliisin asuntoa.

Kesäpäivänä satamassa saattoi olla reilusti yli kymmenen laivaa. Puhuttiin laivojen viinakätköistä. Kerran Kalaoja todisti veljensä ja kaverinsa kanssa, kuinka satamamiehet puuhastelivat jotain pöllipinojen välissä. Pojat paljastivat löytämänsä viinakätkön tullimiehille.

– Isä siihen sanoi, että olisi niillä ollut parempaakin käyttöä, Kalaoja nauraa.

Kalaojan kuuleman mukaan yksi tapa tuoda alkoholia oli laskea pullot laivoista vedenrajaan salmen puolelle, josta ostajat hakivat niitä veneillä. Toinen tarina puolestaan kertoi, että viinalasti olisi nostettu laivasta vierelle ajaneen höyryveturin kyytiin.

Satamatyöntekijöiden tilipäivät tiesivät puolestaan uhkapeliä takametsässä. Kalaoja oli pikkupoikana metsässä kuuntelemassa, kuinka poliisi saapui hajottamaan korttipeliringin.

”Voi sitä rytinää, kun kortinpelaajat hajaantuivat juoksemaan metsässä eri suuntiin. Meitä tietysti jännitti, ettemme sattuisi kenenkään pakenijan juoksulinjalle”, Kalaoja kirjoittaa teoksessaan.

Kalaoja ehti asua satamassa hieman yli kymmenen vuotta. Hänen mielikuvansa on, että tuona aikana liikenne vilkastui jatkuvasti. Vaikka merielämä oli arjessa läsnä, ei se vetänyt puoleensa.

– Oppikouluun pääseminen oli hirveän tärkeää.

Satamassa seikkailleesta viikarista tuli luokanopettaja.

FAKTA