Kuvataide kurkottaa kankaisiin

Värikkäät painokankaat ovat taas suosionsa huipulla. Myös taiteilija Hannu Väisänen haluaa viedä taiteensa joka kotiin lakana- ja pöytäliinakankaisiin painettuna. Hänen mielestään tekstiilitaide ei ole ”naisten puuhastelua”, vaan kaikkien oikeutta kauneuteen.

Pirjo-Liisa Niinimäki teksti

Onneksi Hannu Väisänen ei 8-vuotiaana tiennyt, mikä on taiteilija. Muuten Suomen tekstiilitaide saattaisi pian olla yhtä painokangasmallistoa köyhempi.

Kun Väisänen koulupoikana ilmoitti luokan edessä ryhtyvänsä taiteilijaksi, hänelle ei ollut merkitystä, oliko ”taiteen” nimi kuvataide, musiikki, kirjallisuus, performanssi tai valokuvataide. Samoilla linjoilla palkittu kirjailija-kuvataiteilija on jatkanut näihin asti.

– Rajojen ylittäminen on ollut minulle lapsuudesta asti luontaista, hän sanoo.

Tänä keväänä hän siis laventaa ilmaisuaan tekstiilitaiteeseen. Finlayson julkistaa huhtikuun lopussa Väisäsen suunnitteleman tekstiilimalliston, johon kuuluu lakanoita, pöytäliinoja ja tyynyliinoja.

Taiteilija on innoissaan. Hän haluaa tekstiileillään demokratisoida taidetta. Kun taide viedään lakanoina ja pöytäliinoina koteihin, siitä tulee hyvässä mielessä arkipäiväistä.

Väisänen haluaa muistuttaa, ettei nykytaiteen tarvitse olla elitististä eikä etäistä. Taide kuuluu myös koteihin eikä vain niille, jotka uskaltautuvat gallerioihin.

– Massatuotanto on ikävä sana, mutta sen avulla on mahdollista madaltaa taiteen kynnystä, hän uskoo.

Kun Väisänen toivoo, että suomalaiset voisivat ”nukkua, syödä ja leikkiä hänen taiteessaan” ja keksiä siitä uusia asioita, hän ei ole yksin ajatuksineen.

Sisustustekstiilejä tuottavan Vallila Interiorin ensimmäinen kuosisuunnittelija, taiteilija Howard Smith julisti jo 1970-luvun taitteessa, että ihmisten pitäisi elää taiteen keskellä sen sijaan, että taidetta mennään katsomaan gallerioihin.

Pari Smithin vanhoista kuoseista on yhä Vallilan tuotannossa. Alalla tapahtuu kuitenkin paljon uuttakin. Tekstiilitaiteilijoiden Texo ry:n puheenjohtajan Juha Laurikaisen mielestä suomalaiset painokankaat ovat nyt jonkinlaisessa nosteessa.

– Suomalainen painokangas on taas uudella tavalla näkyvää ja rohkeaakin, kun aiheita haetaan läheltä suomalaisen ihmisen elämää ja kulttuuria, hän sanoo.

Laurikainen on huomannut, että Suomessa kiinnitetään muutenkin entistä enemmän huomiota sisustamiseen. Hän uskoo, että innostusta on ruokkinut muun muassa Ikean tulo Suomeen. Se on muokannut ihmisten ostotottumuksia sekä suomalaisten kauppaketjujen sisustustuotteiden valikoimaa ja ilmettä.

Suomalaiset uskaltavat nykyään käyttää entistä rohkeammin kuviollisia kankaita, ja se on herätellyt myös kuosien tekijöitä.

– Ehkä kymmenen vuotta sitten alalla oli hiukan uinahdettu. Sitten tuli retrobuumi (isoine kuvioineen), ja siitä eteenpäin tekstiilisuunnittelussa on ollut uutta virtaa, Laurikainen arvioi.

Painokankaiden suunnittelussa on aika ajoin noussut esiin merkittäviä kuosi-ilmeen uudistajia. Juha Laurikainen nostaa esimerkiksi Maija Louekarin, joka uudisti ja nuorensi 2000-luvun alussa onnistuneesti Marimekon kuvakieltä.

Viime vuosina erityisesti Vallila on hänen mielestään onnistunut tuomaan uusia kuva-aiheita ja ilmettä kankaisiin.

– Siellä on otettu paljon aiheita arkielämästä. On useita kaupunkiaiheisia kankaita ja toisaalta aiheita Suomen luonnosta ja kasveista, hän luettelee.

Uudistusten vastapainoksi monet yritykset ovat ottaneet uudelleen tuotantoon merkittävien suunnittelijoiden kankaita vuosikymmenten takaa. Esimerkiksi Vallila painaa Marjatta Metsovaaran (1927–2014) mallistoja ja Finlayson Aini Vaarin (s. 1931) kankaita.

Taiteilijalähtöiset kuosit ovat osa painokangasbuumia. Finlayson tähyilee kansainvälisille markkinoille Tom of Finland -kuoseillaan ja ehkäpä Väisäsen uudella mallistollakin.

Marimekolla on mallistossaan taiteilija Miina Äkkijyrkän lehmäkankaita ja kuvanveistäjä Paavo Halosen kuoseja. Vallila myy tekstiileihin painettuna muun muassa Edelfeltin maalauksia sekä Eila Hiltusen Sibelius-monumentista muokattua kuosia.

– Todella kiinnostavaa nähdä, miten Hannu Väisäsen kuvat sommitellaan kankailla, Laurikainen sanoo.

Hannu Väisäsen ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, kun Finlayson viime vuonna ehdotti hänelle tekstiilimalliston suunnittelemista.

– Minulla on ollut jo lapsuudesta voimakas suhde tekstiilitaiteeseen, hän sanoo.

Väisänen oli viisivuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Leskeksi jäänyt sotilasmestari-isä piti katraansa kasassa, mutta arki oululaisella kasarmialueella oli jotain sellaista, mitä Hannu Väisänen kuvaa sanoilla ”ankea kasarmilapsuus”. Miehisessä huushollissa ei ollut liiemmälti tekstiileitä.

Värit ilmestyivät maailmaan, kun Väisänen sai äitipuolen 1960-luvulla. Väisäsen muistikuvissa tällä oli yllään Marimekon värikäs mekko ja pöydälle levitettiin Finlaysonin kirjava pöytäliina. Se tuntui mullistavalta.

Onni ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kun pariskunnalle tuli ero, äitipuoli pakkasi tekstiilit mukaansa ja jätti sotilasmestarin pesueen jälleen kasarmin harmaansävyiseen miljööseen.

– Silloin tuntui, että kauneus vietiin pois kodista, Hannu Väisänen kertoo. Samalla hän päätti, että vielä jonakin päivänä tekisi itse itselleen omat tekstiilit.

Niin tapahtuikin, jo ennen Finlayson-kokoelman tilausta. Väisänen tutustui kerran Marokon-matkallaan kankaanvärjäykseen ja kutomoon, jossa turistit teettivät itselleen sohvanpäälliskankaita. Väisänenkin vei kutomossa työskenteleville miehille luonnoksiaan, joiden perusteella nämä valmistivat uniikkeja sisustustekstiileitä Väisäsen Pariisin-kotiin.

Tekstiilitaidetta on Suomessa pidetty perinteisesti naisten alana, mutta taiteilija Hannu Väisänen ei suostu nielemään väitettä.

Jos tekstiilit ja käsityöt leimataan ”naisten puuhaksi”, ne leimataan samalla alempiarvoiseksi kuin miesten työt.

– Nostan hattua suomalaisille naisille. Käsityö ei todellakaan ole mitään näpräämistä, vaan monessa mielessä todella tärkeää, hän sanoo.

Puhe kääntyy jälleen kerran Väisäsen lapsuusmaisemiin, oululaiselle kasarmialueelle. Siinä ympäristössä moni vähänkin ei-maskuliininen puuha nähtiin helposti akkamaisena. Väisänen muistelee kuitenkin lämpimästi omaa äitiään, joka oli taitava käsitöiden tekijä.

Vaikka koti oli vaatimaton, äiti sisusti sen viihtyisäksi ja piti lapset kauniisti puettuina.

– Kauneus on ihmisen kunniaa, Väisänen sanoo.

Kuosien suunnittelussa ja kuvataiteessa on paljon yhteistä. Kumpikin perustuu sommitteluun ja kuva-aiheen ideointiin, tyylittelyyn sekä koolla ja väreillä leikittelemiseen. Onko painokankaan suunnittelu taidetta vai teollisuutta?

Juha Laurikaisen mielestä ei kannata vertailla.

– Suomalainen painokangassuunnittelu on aina erottunut maailmalla omailmeisenä ja ollut jo lähtökohdiltaan lähempänä kuvan tekemisen moninaisia ilmaisumuotoja (kuin muotoilua), hän sanoo.

Kankaan suunnittelussa pitää kuitenkin tämän lisäksi ottaa huomioon teollisen tuotannon vaatimukset ja kuviotoiston lainalaisuudet. On tunnettava valmistustekniikka ja tiedettävä, miten tuotteista saadaan kaupalliseen käyttöön soveltuvia.

– Juuri tämä on se kiinnostava prosessi, jolla taide muuttuu designiksi ja osaksi ihmisten arkea, vahvistaa Marimekon kuosisuunnittelusta ja kodintuotteista vastaava johtaja Minna Kemell-Kutvonen.

Laurikaisen tavoin Minna Kemell-Kutvonen uskoo, että painokankaiden käyttö pöytäliinoina ja verhoina on taas pienen tauon jälkeen yleistymässä.

Taakse ovat jäämässä 2000-luvun taitteen paljaat sisustukset. Tuon ajan suurissa trenditaloissa sisustustekstiilejä oli vähänlaisesti, mutta yksittäisiä kuviokankaita saatettiin käyttää taide-esineen tavoin sisustuksen tehosteena.

Nyt heiluri kääntyy toiseen suuntaan. Asuntojen neliömäärillä ei enää kilpailla, ja tekstiilejä hyödynnetään sisustuksessa myös perinteisessä mielessä.

Mutta eikö ole vaikeaa sisustaa isokuvioisilla kankailla? Miten tavallinen ihminen osaa valita kuosit niin, ettei synny liian levotonta vaikutelmaa?

Texon puheenjohtaja Juha Laurikainen on huomannut, että tavarataloissa ja kauppaketjuissa on oivallettu ostajien pulma. Niissä on alettu laittaa esille valmiita ”paketteja”, joissa kankaat, tyynyt, verhot ja jopa posliinit on sävytetty yhtenäisesti ja sovitettu samantyylisiin kuvio-aiheisiin.

Hillitty skandinaavinen linja pitää pintansa. Jos kadulla kävellessään katsoo ihmisten ikkunoihin, ei siellä kuviokankaita juuri näy.

– Ehkä voimakkaat kuviot laitetaan vaikka pöytäliinoihin, Laurikainen arvelee.

Miten taiteilijat ja suunnittelijat itse sisustaisivat? Minkälaisten painokankaiden keskellä he itse viihtyisivät?

– Värikkäässä ympäristössä, en missään nimessä mustavalkoisessa, huokaisevat yhteen ääneen Vallila Interiorin suunnittelijat Riina Kuikka ja Tanja Orsjoki, jotka vastaavat yhtiön monista räiskyvistä kasviaiheista sekä kaupunkien katunäkymiä jäljittelevistä kankaista.

Texon puheenjohtaja Juha Laurikainen viihtyy parhaiten pelkistetyssä sisustuksessa, vaikka seuraakin kiinnostuneena, mitä kuoseja milloinkin on tulossa markkinoille.

Myös kuvataiteilija Hannu Väisästä on lukuisten Japanin-matkojen myötä alkanut viehättää aina vain enemmän japanilainen pelkistetty tyyli.

– Kummassakaan Ranskan kodissani ei tosin ole sellaista – ja viihdyn niissäkin erinomaisesti, hän sanoo.

Väisänen ei voi kertoa Finlaysonin tekstiilimallistostaan yksityiskohtia, ennen kuin se julkistetaan virallisesti huhtikuun lopussa. Nyt on joka tapauksessa tulossa valmistekstiileitä kuten pöytäliinoja ja tyynyjä.

Taiteilijan haaveena olisi, että hän voisi joskus suunnitella myös metrikankaita. Silloin asiakkaat voisivat panna luovuutensa kukkimaan ja kehitellä puolestaan omaa taidetta niistä kuvioista, joita taiteilija on kankaalle luonut.

Väisänen arvelee, että katsoja saattaa tunnistaa ensimmäisestä sarjasta samaa henkeä kuin hänen kuvataidetuotannossaan on.

– Mutta ei maalausta voi sellaisenaan siirtää printtiin. On ihan eri asia tehdä kangas kuin maalaus, hän korostaa. Luonnostelu on aina aloitettava alusta.

Jos tekstiiliprojektille tulisi jatkoa, Väisänen suunnittelisi jotain täysin uutta ja ennennäkemätöntä. Hän on jo kehittänyt kokonaisen henkilögallerian mahdollista kangasmallistoa varten.

– Kirjoitin pitkän sadun, sellaisen aikuisten sadun. Mahdollinen uusi mallisto perustuisi siihen, hän paljastaa.

Kuka?

Hannu Väisänen

Suomalainen kirjailija ja kuvataiteilija. Syntynyt 1951 Oulussa. Asuu Ranskassa.

Saanut kirjallisuuden valtionpalkinnon 2015 ja kuvataiteen valtionpalkinnon 2007.

Kirjoittanut omaelämäkerrallista romaanisarjaa, josta teos Toiset kengät palkittiin kirjallisuuden Finlandia-palkinnolla 2007.

Tänä keväänä julkaistu 5. osa Elohopea keskittyy kirjoittajan alter egon ”Anteron” ensimmäisiin vuosiin Pariisissa ja käsittelee kuvataiteen lisäksi musiikkia.

Hannu Väisäsen näyttely Revitty kimono on esillä Helsingissä. Öljyvärityö Silkkitoukat on tältä keväältä. Kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisäsen lapsuudenkodissa ei ollut paljon tekstiilejä. Hän muistaa päättäneensä tehdä itselleen omat tekstiilit. YLHÄÄLLÄ.
Vallila Interiorsin suunnittelijat Tanja Orsjoki (vas.) ja Riina Kuikka viihtyvät värien keskellä. Etualalla Orsjoen Riikinkukko-kangas, taustalla uudestaan tuotantoon otettuja Marjatta Metsovaaran klassikkokankaita. VASEMMALLA.
Helsingin Talvipuutarha on
Pariisissa asuvan kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisäsen lempipaikkoja Suomessa. Hän kävi Suomessa markkinoimassa kirjaansa ja avaamassa näyttelyään.

Monitaiteilija jakaa aikansa munakellolla

Pirjo-Liisa Niinimäki

Tekstiilimalliston lisäksi Hannu Väisänen julkaisi tänä keväänä kirjan, ja hänellä on myös taidenäyttely galleria Forsblomilla Helsingissä.

Omaelämäkerrallisessa romaanisarjassaan Väisänen on edennyt jo viidenteen osaan. Tekijä suunnittelee, että nyt julkaistu Elohopea (Otava) on sarjan toiseksi viimeinen.

– Ajallisesti tullaan jo niin lähelle nykypäivää, ettei ole perspektiiviä jatkaa pidemmälle, Väisänen sanoo.

Kirjoittamista hän ei kuitenkaan aio lopettaa, päinvastoin. Maalaustaide, valokuvaaminen, kirjoittaminen ja harrastusmielessä myös laulaminen kuuluvat taiteilijan elämään erottamattomasti.

– Mitään ei kuitenkaan voi tehdä vasemmalla kädellä, joka projektilla on oma aikansa, hän sanoo.

Väisänen kertoo työskentelevänsä eri taiteenlajien parissa noin kolmen kuukauden jaksoissa – ei niin, että aamulla maalaisi ja illalla kirjoittaisi.

– Vain tämä kevät on ollut poikkeus, kun on pitänyt saada valmiiksi samaan aikaan sekä näyttely, tekstiilimallisto että kirja, hän sanoo.

Hyviä ideoita taiteilija ei kuitenkaan halua hukata. Niinpä hänellä on aamukahvipöydässä 60 minuutin munakello. Sen aikaa hänellä on lupa tehdä muistikirjaan tai luonnosvihkoon merkintöjä ”väärästä” taiteenlajista.

– Tällainen hiukan ohjelmallinen tehdastyöläisyys sopii minulle hyvin. Muuten kaikkeen vain sokeutuisi, eikä näkisi mistään oleellista, hän sanoo.

Väisäsen näyttely Revitty Kimono on esillä Helsingissä Galerie Forsblomilla 3. huhtikuuta saakka.