Keskivaikeaa vuotta seurasi tavallinen kevät

Kaksi vuotta sitten kirjailija Pauliina Vanhatalo oli siinä kunnossa, että  pelkkä ajatus lähikaupassa käynnistä sai hänet itkemään. Masennukseen sairastuttuaan hän rupesi ensimmäistä kertaa kirjoittamaan omasta elämästään.

Hanna Kuonanoja teksti // Teija Soini kuva

Mistä aloittaa tarina masennuksesta?

Juuri julkaistussa omaelämäkerrallisessa kirjassaan Keskivaikea vuosi Pauliina Vanhatalo aloittaa hetkestä, jolloin hänen sairautensa konkretisoitui: ”Maaliskuun yhdestoista päivä vuonna 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni, ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.”

Vanhatalo istuu sadanseitsemänkymmenen vuoden ikää kurkottelevan talonsa olohuoneessa ja puhuu parin vuoden takaisesta päivästä. Masennuksesta tuli totta, kun kertoi siitä lääkärille ja poistui vastaanotolta keskivaikean diagnoosin kanssa.

– Tietysti masentuminen on hyvin hidas prosessi. Osa asioista on kulkenut mukana vuosia tai jopa vuosikymmeniä.

Keväällä 2014 Vanhatalo oli alkanut huolestua siitä, miten usein hän itki ja miten vähään hänen voimansa riittivät. Hänestä saattoi tuntua jo aamukymmeneltä, ettei jaksaisi päivää yhtään pitemmälle. Hän itki melkein joka päivä. Syy saattoi löytyä esimerkiksi siitä, että piti käydä lähikaupassa ostamassa hernekeittoa.

Kaiken lisäksi oli kevät. Pimeät talvikaudet olivat olleet Vanhatalolle vaikeita, mutta kevään lisääntyvä valo käynnisti tavallisesti hyvän kauden. Nyt oli toisin.

Masennuksen myöntämisestä alkoi prosessi, jossa Vanhatalo rupesi päiväkirjan muodossa käymään elämäänsä ja kokemuksiaan läpi kirjoittamalla.

 

Heti alussa Vanhatalo palasi kevääseen 1999. Silloin hän kirjoitti ylioppilaaksi yhdeksän laudaturin papereilla, ensimmäisenä Suomessa.

Ennätystä seurasi mediapyöritys. Lehdistä soiteltiin, tv-kanava lennätti ajankohtaisohjelmansa suoraan lähetykseen. Kansalaiset lähestyivät kirjein ja postikortein.

Filosofi Esa Saarinen lähetti kirjansa. ”Loistavasta ylioppilaskirjoitustuloksesta onnitellen ja varmana siitä, että unelmilla ja tahdollasi, nöyryydellä ja mielikuvituksella tulet tekemään jotakin suurta”, omistuskirjoituksessa luki.

Kesällä tuore yhdeksän ällän ylioppilas valittiin Vuoden Peräpohjalaiseksi.

 

Vanhatalo ajatteli pitkään, että ylioppilastuloksella ei ollut hänelle merkitystä. Se oli kummallinen yksityiskohta omassa historiassa, ja siinä kaikki. Mitä ihminen teki sillä pelkällä tosiasialla, että oli suorittanut matematiikan tai kielen lukio-oppimäärän laudaturin tasoisesti?

– Kaikki, mitä siihen heijastuu, on vain ajatusta jostain myöhemmästä.

Nykyisin hän ajattelee, että ylioppilaskeväällä oli sittenkin merkitystä – ja se piili juuri ajatuksessa jostain myöhemmästä. Muiden ihmisten reaktiot kertoivat häneen kohdistuvista odotuksista. Niitä ei ehkä ilmaistu suoraan ja täsmällisesti, mutta ajatus jäi kytemään: kun on noin paljon lahjoja, niitä ei saa hukata.

Kevääseen 2014 tultaessa kirjailijaksi määrätietoisesti halunnut ja ryhtynyt Vanhatalo oli ajautunut ammatilliseen kriisiin. Hän oli julkaissut kuusi kirjaa, mutta ne eivät olleet yltäneet sellaiseen vastaanottoon, jota hän oli toivonut. Takana oli kasaan kuivahtanut näytelmäprojekti.

– Jos olisin tehnyt jonkin suurteoksen, olisin pystynyt lunastamaan ne odotukset. Minusta olisi tullut tarpeeksi sen nuoruuden kuvan kaltainen.

 

Ammatillinen kriisi olisi ehkä ollut helpompi kestää, jollei yksityiselämässä olisi ollut meneillään toinen. Äitiys tuntui Vanhatalosta ajoittain kohtuuttoman vaikealta. Hänen kaksi lastaan olivat kuitenkin jo kouluiässä ja sen kynnyksellä. Enää ei voinut turvautua helppoon selitykseen, vauvavuosien jatkuvaan vähäunisuuteen.

– Ainoa selitys oli se, että olen vain niin huono, ja se ei ole kovin kiva selitys jaksamisen ja itsetunnon kannalta.

Se käytännöllisyys, jota lapsiperheen arki vaatii, on Vanhatalolle kaikkea muuta kuin luontaista. Hänen on patisteltava itseään arkisiin puuhiin, ja se väsyttää. Sitä seuraa syyllisyys: tästä pitäisi osata nauttia, sillä tätähän elämä enimmäkseen on.

Vanhatalo on myös introvertti. Hän tarvitsee jatkuvasti taukoja sosiaalisuudesta.

– On kauhean huono yhtälö, jos tykkää rauhasta, hiljaisuudesta ja lukemisesta, ja siihen otetaan ääntä, liikettä ja jatkuvia kysymyksiä, mikä on lasten luontainen olotila. Haluan olla hyvä äiti, ja jonkin aikaa sitä aina jaksaa ja sitten taas ei. Vetäytyy, vaikkei pitäisi.

Pitkään Vanhatalo luotti kasvukertomuksen mahdollisuuteen. Myytti äitiydestä, joka muuttaa ihmistä ja loksauttaa palaset kohdalleen, on vahva. Vanhatalo joutui kuitenkin huomaamaan, että äitinäkin hän tarvitsi rauhaa, väsyi puuhakkuuden vaatimuksista ja jatkuvista keskeytyksistä.

– Äitiys on totta kai tuonut kaksi rakasta ihmistä elämääni, mutta se ei ole muuttanut ratkaisevia asioita persoonassani.

 

Omasta elämästä ja tuntemuksista kirjoittamisesta tuli Vanhatalolle hyvin tärkeä projekti masennuksesta toipumisessa. Kirjoittamisen ja lääkkeiden avulla olo alkoi kevään mittaan jo kohentua, mutta kesällä ajankohtaan liittyvä sosiaalisuus imaisi hänet taas syvempiin vesiin. Kun siitä kirjoitti, vuodenaikojen vaikutus omiin mielialoihin tuli entistä näkyvämmäksi.

Itseään seuratessaan ja kirjoittaessaan tapahtumia muistiin Vanhatalo alkoi oppia, millaiset tilanteet olivat hänelle kaikkein tukalimpia. Kun pahin masennus rupesi väistymään, hän huomasi, että tietyt asiat äitiydessä olivat pysyviä.

Hän ei ”toipuisi” puuhakkaaksi ja sosiaaliseksi äidiksi. Hänestä ei tulisi muumimammaa. Eikä tarvitsisi tullakaan.

Tärkeää oli myös se, että netissä tuli vastaan introverttien äitien kirjoittamia blogeja. Hän ei ollutkaan ainoa ihminen maailmassa, joka koki asiat niin kuin koki.

– Luulen, että olisin säästynyt joiltakin asioilta, jos olisin aiemmin löytänyt tietoa introverttien vanhemmuudesta. Introverteista puhutaan paljon työn yhteydessä, mutta ei niinkään sen, mitä se vanhempana tarkoittaa.

Kirjassa äänessä on paitsi vaikeiden asioiden keskellä pyristelevä masennuspotilas myös joku, joka kykenee näkemään asioiden laajemmat yhteydet ja löytämään tilanteestaan välillä huumoriakin.

Kirjoittaminen merkitsi myös etäisyyden ottoa. Siksikin itsestään kirjoittaminen oli aiemmin ainoastaan fiktiota julkaisseelle Vanhatalolle mielenkiintoinen kokemus.

– On se ihminen, joka on oikeasti aika huonossa jamassa, ja toisaalta se analyyttinen ja edes jossain suhteessa omaa tilaansa kohtaan utelias ihminen, joka ajattelee, että tämähän on kuitenkin aika kiinnostavaa materiaalia.

Vanhatalo sanoo, ettei olisi koskaan julkaissut kirjaa, jos ei ajattelisi, että siitä voi olla apua jollekulle. Omasta elämästä kertovan kirjan vastaanotto jännittää häntä aivan eri tavalla kuin fiktiivisen romaanin.

Häntä ei pelota se, jos joku sanoo, että kirja on kirjoitettu huonosti. Mutta entä jos rupeaa tulemaan palautetta siitä, millainen ihminen ja millainen äiti hän on?

– Ehkä en mene hirveästi googlailemaan keskustelupalstoille.

Tekstiä hioessaan Vanhatalo joutui poistamaan lukuisia kohtia, joissa vakuuteltiin samaa asiaa: tästäkin huolimatta rakastan lapsiani kovasti, tästäkään huolimatta en ole ihan hirveän huono äiti. Vakuuttelu oli turhaa. Ei rakastaminen tai läheisyys ole ollut hänelle koskaan vaikeaa.

 

Keskivaikean vuoden jälkeen koitti tavallinen kevät. Sellainen, että lisääntyvä valo tuntui taas hyvältä eikä Vanhatalon tarvinnut enää koko ajan pohtia, onko hän masentunut.

Vanhatalo ei halua ajatella sitä kliseisesti valaistumisena ja masennuksen voittamisena. Hänellä on tunne-elämä lopun ikäänsä, eikä siitä voi koskaan sanoa mitään varmaa. Talvi tulee luultavasti aina madaltamaan hänen mielialaansa – ja kevät toivottavasti kohentamaan.

Kliseistä tai ei, kirjan kirjoittamisen avulla Vanhatalo kokee oppineensa tuntemaan itsensä kunnolla. Sairastumisen ja sitä seuranneen itsetutkiskelun myötä hän joutui ensimmäistä kertaa elämässään kohtaamaan totuuden siitä, mihin hänen potentiaalinsa on riittänyt.

– Jo se kohtaaminen on riittävä; että hyväksyy tietyt asiat elämässään eikä jatkuvasti ponnistele, jotta ne muuttuisivat.

Äiti ja ihminen voi olla näinkin.

 

Fakta

Pauliina Vanhatalo

Syntynyt 1979 Oulussa, vietti lapsuutensa Keminmaassa.

Asuu Vanhassa Raahessa.

Perheeseen kuuluvat mies ja 9- ja 6-vuotiaat lapset.

Valmistunut filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta pääaineenaan luova kirjoittaminen.

Julkaissut nimellään romaanit Viittä vailla (2005), Lääkärileikki (2007), Gallup (2009), Korvaamaton (2012) ja Pitkä valotusaika (2015) sekä omaelämäkerrallisen teoksen Keskivaikea vuosi (2016).

Veera Vaahteran nimellä on ilmestynyt kolme chick lit -romaania: Onnellisesti eksyksissä (2012), Rakkautta, vahingossa (2013) ja Sattumalta sinun (2015). Neljäs Vaahtera-kirja Kevyesti kipsissä julkaistaan toukokuussa 2016.

Oulun kirjailijaseuran perustajajäsen ja puheenjohtaja vuosina 2010–2013. Oli ehdolla vuoden 2016 Runeberg-palkinnon saajaksi romaanillaan Pitkä valotusaika.

 

”Jos olisin tehnyt jonkin suurteoksen, olisin pystynyt  lunastamaan ne odotukset.”

Pauliina Vanhatalo

 

Pauliina Vanhatalo asuu perheineen 1850-luvun vaihteessa  rakennetussa talossa Raahessa.  Talo hankittiin vajaat kolme vuotta sitten ”viidentoista minuutin päättäväisen harkitsemattomuuden perusteella”.  Vanha talo on ikuinen projekti, mutta Vanhatalo sanoo ymmärtäneensä, ettei haittaa, jos se välillä kyllästyttää. Lopulta into aina kuitenkin palaa.