EK ja ylioppilaat hyppäävät digiloikkaa

Oulun yliopisto kuuluttaa netissä erilaisia toimijoita mukaan oppimisen digiloikkaan ja innovaatioihin.

Mutta mihin tämä loikkiminen loppujen lopuksi johtaa?

Voiko esimerkiksi vuosisatojen aikana
kehitettyä tentteihin pänttäystä lopettaa kadottamatta jotain ihan olennaista?

Esko Aho teksti // Linda Saukko-Rauta piirrokset

Oulun yliopisto on muiden mukana ottanut näyttävästi valikoimaansa uuden kenttälajin, digiloikan. Digitalisaatio tulee kuitenkin, jäätkö ykköseksi vai nollaksi?

Digiloikan tarkasta sisällöstä sen sijaan ei ota täyttä selvyyttä edes nykypäivän ajantasaisimpia tiedekirjastoja, Googlea ja Wikipediaa, rullaten. Jos googlettaa tämän maagisen sanan, ruudulle ilmestyy kehotus: Otetaan digiloikka! – Elinkeinoelämän keskusliitto.

Kokemuksesta tiedämme EK:n aina tarkoittavan, että nopeammin, halvemmalla ja ennen kaikkea vähemmällä väellä, joidenkin mielestä myös huonommin.

Kauan eläneet muistavat, miten digiloikkausasioita puitiin Oulun yliopistossa jo 1970- ja 1980-luvuilla, kun jokamiehen IT otti vasta haparoivia lapsenaskeliaan. Loikka oli vähintään yhtä suuri kuin nyt, ja silloin hypättiin todella tuntemattomaan.

Yliopiston haaveissa on tutkia ja koota yhteen digiloikkaustekniikkoja, joiden avulla muun muassa ulkoa pänttäys ja tärppien miettiminen on mahdollista tulevaisuudessa korvata nykyaikaisemmilla, teknispainotteisilla metodeilla. Jokainen voi vielä räätälöidä oppisisällöt itselleen sopiviksi.

Oulun yliopisto on aloittanut digiloikkakilvan vauhdinoton muuttamalla yhden tiedekirjastoistaan löhöämis-innovaatiokeskukseksi. Oikeaksi todistamattoman perimätiedon mukaan Newtonkin rupesi miettimään tarkemmin yleisiä painovoiman lakeja vasta saatuaan puun alla rentoutuessaan omenan päähänsä.

Reppu jaloissa, läppäri sylissä, napit korvissa ja cappi päässä aikuiseksi varttunut opiskelija voi lepoasennossa tuntea palanneensa kotiin. Vain energiajuoma ja juustosnacksit puuttuvat täydellisyydestä.

Tietokone oli neljä vuosikymmentä sitten vaivalloinen väline. Hyvin monet yksinkertaisetkin asiat piti osata naputella komentokielellä.

Fonetiikan laboratorion seinällä humanistien Snellmaniassa kuvattiin 3D-printterin esi-isä sarjakuvan muodossa. Tutkija äänsi koneen alkupäässä mikrofoniin ”kot” ja toisesta päästä putkahti vähän ajan päästä kananmuna. Ei meidän elinaikanamme!

Yhä maailman nopein analoginen tulostin, kirjoituskone, oli kömpelön tietotekniikan rinnalla korvaamaton.

Internetiä ei ollut vielä innovoitu. Applen graafista käyttöliittymää ensimmäisenä hyödyntänyt Macintosh 128k -pönttötietokone antoi parhaat viitteet kaukaisesta tulevaisuudesta.

Hurjimmat nörtit hankkivat kokoonpanoon lisäksi 10–20 megatavun ulkoisen kovalevyn.

Google ja Wikipedia eivät tiedä sitäkään, että Oulun yliopiston psykologian emeritusprofessori Timo Järvilehto oli 1990-luvun alussa ensimmäisten joukossa ajamassa erittäin radikaalia ratkaisua: kirjatenttien lopettamista kokonaan.

Hän ei pitänyt oppimisen kannalta tarkoituksenmukaisena, että opiskelijat vain yrittävät arvata tentaattorin tulevat kysymykset.

– On kiva kuulla, että Oulussa on edetty 1990-luvun alkuvuosista, jolloin poistimme silloin psykologiasta kaikki kirjatentit. Vuosikymmen puolivälissä olimme ensimmäisiä, jotka ottivat internetin käyttöön opetusvälineenä, Järvilehto kertoo.

– Ilokseni koulujärjestelmässämme on nyt tapahtumassa todellinen muutos. Vielä tenttien poistamisen aikaan, kasvatustieteilijät hyökkäsivät kimppuumme ja sanoivat, ettei missään nimessä.

Järvilehto onkin paras asiantuntija kertomaan, mihin digiloikkaaminen ja oppimisen uusiksi miettiminen voi myönteisessä tapauksessa johtaa.

Professori kertoo saarnanneensa ainakin 25 vuotta koulun muuttamisen puolesta.

Hänestä ei ole järkevää pakottaa kaikkia opiskelemaan samoja asioita yhtä aikaa, sillä ihminen oppii parhaiten, kun hän saa tehdä sen omassa tahdissaan. Tietokoneohjelmistojen ja -verkkojen avulla tämä on nykyään mahdollista toteuttaa.

– On tärkeää huomata, että uuden teknologian käyttöönotto vaatii koko opetusideologian muutosta. Muuten siitä seuraa vain uudenlaista kopiointia.

Vastapuolen argumentit voi yhdistää lentävään lauseeseen: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, sillä he tekivät tutkintonsa ilman Googlea.” Suinkaan kaikki eivät Suomessakaan näe ryhmätenttejä ja -keskusteluja mielekkäinä vaihtoehtoina omaehtoiselle, syventyneelle lukemiselle.

– Opetussuunnitelmat ja luokkajaot ovat enemmän byrokraattisia ohjausjärjestelmiä, jotka monesti haittaavat oppimista. Ajatellaan että lapset olisivat jollakin luokka-asteella psykologisesti samassa kehitysvaiheessa. Se ei missään tapauksessa pidä paikkaansa, Järvilehto sanoo.

– Tiukka järjestelmä suosii niitä, jotka sattuvat olemaan oikeassa vaiheessa. Muilta se helposti vie ilon oppimisesta. Jos jokin asia tuntuu koulussa vaikealta, se ei välttämättä johdu lapsesta, vaan jäykästä järjestelmästä.

Onko maailman ylivoimaisesti testatuin käyttöliittymä, paperille painettu kirja, yhtäkkiä jollakin tapaa vanhentunut tiedon säilyttämisen ja jakamisen väline?

– Ei tietenkään, mutta kirjojen lukemistapa on mielestäni ollut yliopistoissa hyvinkin virheellinen. Kun opiskelija pänttää tenttiin, hän lukee tenttijän silmin ja hakee kirjasta välineitä selvitäkseen tulevasta koitoksesta.

Tilanne on Järvilehdon mukaan aivan toinen, jos ihminen lukee mielenkiinnon vuoksi ja liittää kirjan asioita ikään kuin omaksi kokemuksekseen.

– Mutta en silti usko, että kirja koskaan menettää merkitystään ihan vain fyysisenä kappaleenakaan.

Vaikeiden asioiden opetteleminen vaatii yhä tietoista muistiin painamista ja kertaamista kertaamisen perään.

Näitä ovat esimerkiksi tietyt strategiset vuosiluvut ja tapahtumat, saksan datiivia vaativat prepositiot, Suomen Itämereen laskevat joet ja suurimmat järvet. Kaikki voi toki oppia myös ryhmässä keskustelemalla, mutta siihen kuluu aikaa.

– Kun ajattelen omaa kouluaikaani, ei sieltä ole paljon jäänyt. Saksaakin olen puhunut monissa tilanteissa muistelematta datiivia vaativia prepositioita, Timo Järvilehto sanoo.

– Runoja tietysti täytyy opetella ulkoa, jos niitä aikoo lausua. Mikäli osaa kertotaulun, ei tarvitse kaivaa kännykkää joka kerta esille. Ulkoa opettelemistakaan ei näin ollen voi pitää kategorisesti vääränä taktiikkana tietyissä tilanteissa.

Fakta