Viimeinen valssi kaipaa syvempää yhteyttä

Oulun kaupunginteatterin Viimeinen valssi on katsaus erään vanhusten hoitokodin arkeen. Omintakeinen vanhusjoukko on muuttanut kukin oman muistokuormansa kanssa laitokseen eikä erilaisten elämien yhteensovittaminen ole mutkatonta. Ihmissuhteiden haasteet, kohtaamisen tarve ja yksinäisyyden tunteet tuntuvat kalvavan jokaista iästä riippumatta.
Lohtua tilanteeseen etsitään eri tavoin. Jonkun lohtu on kahvissa, toisen Viagrassa, kolmannen omassa kiillotetussa elämäntarinassa. Eniten jokainen kaipaa yhteyttä. Jotakuta, joka eläisi juuri minun tarinaani tässä vierelläni. Malttaisi ja ehtisi edes kuunnella.
Sekä Carin Mannheimerin käsikirjoitus että Kari-Pekka Toivosen ohjaus avautuu kaksikerroksisena. Paksuna pintakerroksena kulkee vanhusten hoitokotiin sijoittuva komedia. Nokkelien sutkautuksien ja suureellisen ilmeilyn varjoon meinaa jäädä esityksen punainen lanka: rakkaus.

Ilmeisin rakkaustarina nähdään dementoituneen Inkerin (Tuula Väänänen) ja naistenmies Axelin (Mika Nuojua) välillä. Axel elää elämänsä viimeisen ja Inkeri uudelleen elämänsä ensimmäisen rakastumisen. Rakkauden eri muodot väreilevät pinnan alla muuallakin: lasten ja vanhempien, hoitajan ja hoidettavan sekä ystävysten välillä. Rakkautta lie sekin, ettei raaski särkeä toisen kuvaa. Eletään hetki mukana toisen tarinassa, vaikkakin valheellisessa, kun se kerran helpottaa tämän tuskaa.
Viimeinen valssi sisältää kauniita hetkiä ja näyttelijäntyönsuorituksia. Näytelmällisten lähtökohtien staattisuus ja roolihenkilöihin syventymisen niukat mahdollisuudet jättävät kokonaisuuden kuitenkin jumiin pintatasolle.
Elena Penttilä

Fakta

Hannu Pelkosen taianomaista rauhaa huokunut a cappella -tulkinta kappaleesta Vihreät niityt.
Mikä on teatterin päätehtävä nykyään? Yleisön viihdyttäminenkö jokaiselle jotakin -periaatteella silloinkin, kun sanotaan, että käsitellään yhteiskunnallisesti polttavaa aihetta?



Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva