Artikkelin lähde Kaleva
Joukossamme kulkee meitä, jotka edelleen puhumme Tuiran asemasta, Femilan pysäkistä tai Dookunin kulmasta. Meidän Seurahuoneemme ei sijaitse torinrannassa ja Alppilan alppimaja on ikuisesti meille palolaitos.
Vanha kotikaupunki on vuosikymmenten pyörteissä muuttunut joksikin aivan toiseksi kaupungiksi. Siitä huolimatta vanha jatkaa elämäänsä pään sisällä.
Lähes 200 000 asukkaan Oulussa noin 80 000 asukasta tuntee itsensä monesti ulkopuoliseksi. He ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa kaupungissa, joka elää enää vain muistoissa.
Pahimmillaan se tarkoittaa sitä, että nykyiset kadut ja liikennejärjestelyt eivät suosiolla taivu avojalakasen käyttöön. Yksisuuntaisella kadulla muuta liikennettä vastaan ajava tai joukkoliikennekatua omistajan ottein autollaan vetelevä on todennäköisesti yksi noista 80 000:sta.
Antakaa hänelle anteeksi, ei hän sitä pahuuttaan tee. Hän on vain hieman hukassa.
Tässä kohtaa tekee mieli kysyä, kuka oikein antoi luvan kajota kotikaupunkiin. Järki tosin sanoo, että hyvä että kajottiin, hyvä että rakennettiin uutta ja hyvä, että maakunta antoi meille parhaat voimansa.
Yliopistokaupunki imi maakunnasta ja kauempaakin nuorta ja innokasta väkeä, joka tietoineen ja taitoineen halusi asettua Ouluun.
Tulijat toivotettiin avosylin tervetulleeksi. Tulijoihin on täällä totuttu, koska Ouluun on haluttu tulla ennenkin aivan maailman ääristä asti.
Kaupunki kasvoi ennennäkemätöntä vauhtia, elinkeinoelämä virisi vahvaan vetoon ja vanha tervakaupunki nousi uuteen kukoistukseen. Muuttajille piti rakentaa uusia asuntoja, kerrostaloja ja kokonaisia kaupunginosia.
Tarvittiin lisää kouluja, katuja, onnikoita ja siitä virisi edelleen uutta toimeliaisuutta ja lisää vaurautta.
Vauhtisokeus iski. Kehityksen nimissä tultiin tuhonneeksi myös jotain oululaisuudelle hyvin ominaista ja arvokasta.
Oululainen ei sitä hyväksy eikä anna anteeksi. Vieläkään.
Mutta muistot elävät esimerkiksi somessa. Facebookiin oululaiset ovat perustaneet muistosivuston Puu-Tuira Appreciation Society. Siellä idyllinen puukaupunginosa elää yhä ihmisten muistoissa.
Sora rapisee kulkijan jalan alla, kun hän poikkeaa Valtatieltä Väliaukiolle. Sarana narahtaa rasvan puutteesta, kun hän avaa portin puutalon pihaan.
Siellä omenapuu avaa tuoksuvia kukkiaan ja kasvimaa valmistautuu tuottamaan perunaa, porkkanaa, sipulia ja herneitä. Kitimentiellä haukahtaa koira.
Nimet ovat kadonneet kaupungin kartalta, mutta mielikuvat, muistot ja tuoksut jäivät elämään.
Kaupungin kehittäminen vaatii paikallistuntemusta. Kuvittelen sitä puuttuvan esimerkiksi monelta sellaiselta, joka vieroksuu Hietasaaren huvipuistoa.
Hietasaaressa asui sodan jälkeen ympäri vuoden 1 000 oululaista. Se on saman verran kuin Hailuodossa nyt. Hietasaaressa oli oma koulu, useita kauppoja ja paljon elämää.
Saari autioitui myöhemmin, kun kaupunki lunasti alueen vuokraoikeudet ja rakennukset. Samalla kaksikolmasosaa Hietasaaren rakennuksista purettiin.
Hietasaari ei siis oikeasti ole ollut mikään pusikoitunut hiljaisuuden retriitti tai rauhan tyyssija, jossa suurinta meteliä pitää korvassa inisevä sääski.
Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, mistä huvipuiston vastustajien ja Hietasaaren säästäjien viisaus oikein kumpuaa.
Artikkelin lähde Kaleva