Artikkelin lähde Kaleva
Oululainen kuvataiteilija Heidi Toivainen maalaa kaupungin aina uudestaan.
Tämä kaupunki on anonyymi ja muutamilla hiili- tai lyijykynäviivoilla hahmoteltujen rakennusten määrästä ja korkeudesta päätellen kooltaan vähintään keskisuuri.
Sen rakennukset näyttävät olevan enimmäkseen kiveä ja betonia. Niiden väliin jää aukioita ja puistoja puineen, säätilat pyyhkivät kaupungin yli.
Usein tässä kaupungissa sataa.
Tulee mieleen, että jokainen Toivaisen maalaus on kuin uusi erä pasianssia.
Samat elementit - pelikorttien sijaan viivojen ja värien muodostamat ja rakennuksiksi ja puiksi hahmottuvat - järjestyvät kankaalle yhä uudelleen.
Mutta toisin kuin pasianssissa ei maalauksen kohdalla ole kysymys yksiselitteisesti läpimenosta.
Kun kuvan palikat liikahtelevat eri asentoihin, syntyy uusia paikkoja kuvitteelliseen kaupunkiin, erilaisia tunnelmia, ja kokonaisuudesta muodostuu matka ja vaellus.
Toivainen maalaa tarkoituksellisen luonnosmaisesti, jotta tilaa jäisi mielikuvitukselle ja sattumille. Tämä toimii kyllä: katsojana vaellan samalla oman mielenmaisemani kaupungissa.
Kun jokaisen maalauksen työstöaste on suunnilleen sama, tulee välillä kuitenkin vaikutelma, että jotain jää kesken.
Ehkä maalari joskus voisi viedä jotain kohtaa pidemmälle, syvemmälle, tai johonkin yksityiskohtaan tarkentuvaksi.
Silloin maalausten kaupunkiin syntyisi myös hetkellisen kiinnittymisen mahdollisuuksia vapaan ja irrallisen liikkeen rinnalle.
Artikkelin lähde Kaleva