Kirjailija muokkaa muistikuvansa tarinoiksi

Riikka Marjomaa
Viitisentoista vuotta sitten Kaisa Kervinen teki päätöksen. Hän päätti olla oma itsensä oikein viimeisen päälle. Hän päätti, ettei enää mieti sitä, mitä muut hänestä ajattelevat.
- Siitä lähtien olen tehnyt niin. Nyt olen oma itseni: puhun liikaa, en pingota ja nautin elämästä.
Rautaruukilla Oulussa tiedotuksessa työuransa tehnyt Kervinen oli päätöksensä aikoihin jäänyt pois työelämästä ja käynnisteli uraansa kirjoittajana. Hän tapasi entisen työkaverinsa Eero Pokelan, joka antoi vauhtia Kervisen kirjoittamiseen.
- Valittelin hänelle, etten tiedä, osaanko. Olinhan tottuneempi kirjoittamaan teräksisistä kattopelleistä ja muista yhtä romanttisista asioista. Eero sanoi, että rupea vain rilluttelemaan sanoilla. Muuta sysäystä en tarvinnut.
Nyt Kervinen osaa kirjoittaa myös niistä asioista, jotka ovat hänelle läheisimpiä. Kirjoittajan vapaus on poikinut muun muassa runoja, dekkarin ja novelleja.
Kervisen viime syksynä julkaistu kertoo sodasta lapsen silmin. Sota-ajasta Kervisellä on omia muistoja, sillä hän oli neljävuotias joutuessaan evakkoon Ruotsiin.
Taakse jäi koti Rovaniemen silloisen maalaiskunnan Pirttijärven kylällä Misin kyljessä. Alkoi toista viikkoa kestänyt matka härkävaunussa Tornion kautta kohti Piitimeä ja Bergsvikeniä.
- Yhdeksän kuukautta asuimme äidin ja kahden veljeni kanssa rukoushuoneessa, johon oli sulloutuneena 71 ihmistä. Minulla oli silti mukavaa. Ympärillä oli kavereita, äiti oli lähellä ja oli ruokaa.
Sota jätti silti jälkensä. Se varjosti elämää, vaikka pieni lapsi ei kaikkea ymmärtänytkään. Kauheuksia hänen ei onneksi tarvinnut nähdä.
Kervinen muistaa yhä pelon ja sen, miten hän kaivautui täkin alle äidin lämpimään kylkeen turvaa hakemaan.
- Pelkäsin kovia ääniä. Painoin tyynyn korville pelkästään siitäkin, että kuului kuorsauksen ääniä. Pelko oli kuin tapettiliisteriä minussa.
Tarve kirjoittaa Kervisellä on ollut aina. Työvuodet hillitsivät tahtia, mutta niidenkin aikana syntyi aihioita tuleville kirjoille.
Nyt tekeillä on oman äidin tarina. Innoituksenaan hänellä on Rovaniemen metsäkonttorin kassakirja vuodelta 1909. Lapsuudenkodin vintiltä löytyneen kirjan kellastuneilla sivuilla on Kervisen äidin muistiinpanoja 1930-40-luvulta.
Kervinen kirjoittaa iltaisin ja iltaöisin. Hän miettii yksityiskohdat ja juonen kuviot etukäteen mielessään selviksi. Sen jälkeen hän suoltaa tekstiä tyylilleen uskollisesti, nopeasti.
Joskus kirjoitustyöt työntävät unenkin tieltään. Jos oikein hyvä lause tulee mieleen, hän nousee ylös ja kirjaa sen muistiin.
Mielenkiintoisten lauseiden varasto on syntynyt muistivihkoon. Toinen hyvä varasto on oma mieli.
- Minulla on hyvin eläviä muistikuvia sieltä täältä. Kirjoittajana osaan rakentaa niiden välin täyteen, jotta syntyy oikea tarina.

Artikkelin lähde Kaleva