Artikkelin lähde Kaleva
Kun miniä tulee asumaan anoppinsa kotiin, tilanne on konfliktialtis. Entisaikaan nuoren parin asuminen anoppilassa oli tavallista muttei helppoa silloinkaan.
Tiina Laitila Kälvemarkin ensimmäisessä romaanissa asetelma on monisyisempi: miniä on vierasmaalainen, anoppinsa kielellä venakko tai ryssä.
Itse asiassa Vera on puoliksi inkeriläinen, jonka isoisä on viety Siperiaan.
Tällä oivallisella aloituksella Laitila Kälvemark houkuttaa ja koukuttaa lukijan. Kuinka konflikti kehittyy? Ratkeaako se? Vai pahenee?
Pohjois-Pohjanmaan syrjäisellä seudulla, jossa romaanikin suurimmaksi osaksi tapahtuu, on Elisabet-anopinkin muistissa, eikä venäläisistä ole hyviä kokemuksia vanhemmaltakaan ajalta.
Kulttuurit törmäävät toisiinsa mutta asettuvat myös elämään sovussa. Maahanmuuttajaminiä-Veran on helpompi ystävystyä naapurien kuin uuden perheensä kanssa. Eipä naapurien kanssa eletäkään ympäri vuorokauden eikä samassa taloudessa.
Parasta teoksessa on muistisairauden kuvaus. Ei vain se, että sitä kuvataan vaan ennen kaikkea se, kuinka sitä kuvataan.
Muistisairaus osoitetaan suoraan ajatuksina ja reaktioina. Samassa virkkeessä sekoittuvat aika ja ihmiset. Puhuva vanhus on hetkessä kaksitoistavuotias lapsi, tyttären tytär vaihtuu tyttäreksi, tytär miniäksi.
Vaikutus on yhtä hätkähdyttävä kuin muistisairasta kohdattaessa, varsinkin silloin kun häntä ei tunne. Romaanihenkilökin on aluksi vieras kuin outo ihminen.
ei sinänsä ole huono muisti. Päinvastoin, hänen päänsä on pakahtumaisillaan muistoista. Uusi tilanne tuo mieleen entisen, ja nykyaikaan liukuu mennyt.
Ei tervekään pysty itse päättämään, mitä muistaa. Toiset asiat unohtaa vaikkei tahtoisikaan, mutta traumaattiset kokemukset palaavat mieleen uudelleen ja uudelleen. Laitila Kälvemarkin romaani tarkastelee ihmistä muistavana olentona.
Huonojalkainen anoppi kiukuttelee, vaikka miniä tuo aterian vuoteeseen ja puhuttelee kohteliaasti emännäksi. Elisabetin halpamaisuus näkyy siinä, että hän ei ole pelkästään mustasukkainen pojastaan vaan valehtelee tälle miniästä perättömiä myrkyttääkseen heidän välinsä.
voi tällaiseen harkittuun ilkeyteen päätyä? Osa on pantava vanhuuden tiliin, mutta syyt ovat syvemmällä. Väärällä tavalla lapsiaan kasvattanut ja poikaansa kiintynyt Elisabet on oppinut määräilemään ja hallitsemaan, alistamaan ja nöyryyttämään.
Hän on tukahduttanut poikansa kasvun mieheksi, niin että tämä tohtii lähestyä naista vasta viisissäkymmenissä.
Toisessa murrosiässä, niin kuin tuota vaihetta ihmisen elämässä on joskus kutsuttu.
Lasten ja vanhempien suhteet näyttävät kehittyvän aina ongelmallisiksi tässä teoksessa.
leikkaavat toisensa terävästi: Veran mielessä risteilevät muistot entisestä kotimaasta, sillä ei sieltä ole juuri muuta mukanatuotavaa ollutkaan.
Menneisyyden sirpaleiden kautta pääsee tutustumaan Veran elämään Venäjällä, nuoruuteen ja nuoren aikuisen lapsellisiin haaveisiin ja tekoihin, kun miniä ja anoppi vihdoin tunnustavat toisilleen aiempaa elämäänsä.
Vanhus pelkää, että elämä on pian ohi. Isä ja äiti pelkäävät lapsensa olevan kohta aikuinen, koska sillä hetkellä he itse alkavat lähestyä vanhuutta. Ilo ja suru sekoittuvat niin kuin elämässä. Aina.
Artikkelin lähde Kaleva