Artikkelin lähde Kaleva
Sallan ja Kuusamon rajamaiden korvessa, kilometrien päässä lähimmästä asutuksesta, on silmänkantamattomiin oikeaa vanhanajan talvista metsää.
Kuuran kuorruttama Ristikallio kohoaa hintelänkirjavana kymmenien metrien korkeuteen yläpuolellemme. Alhaalla kanjonissa, jääkannen alla, virtaa Aventojoen kirkas vesi.
Monen mutkan takana joki yhtyy Oulankajokeen, jota pitkin sen vesi kulkeutuu aluksi Venäjän Paanajärveen, sitten Pääjärveen ja päätyy lopulta Jäämereen.
Saukko on liukuloikkinut joen jäällä kahden sulan koskipaikan välillä. Ja poro siellä on askeltanut tietenkin, Koillismaalla kun ollaan. Ihmisiä ei missään.
Siinäpä on samantekevää, minkä niminen, minkä kokoinen, minkä näköinen tai kuinka köyhä tai rikas ihminen on. Maineellakaan ei tee mitään, eikä kunnialla.
Ristikallio on ylivoimainen, seisoipa sen edessä kuinka mahtava mies tai nainen tahansa. Asian oivaltaminen vetää vapauttavalla ja rauhoittavalla tavalla nöyräksi.
Hartainta tunnelmaa tosin jäytää se, että kallioiden juureen on tultu epäreiluin keinoin.
Pekka Veteläinen, Metsähallituksen suunnittelija, nimittäin tarjosi kyydin upealle luonnonveistokselle moottorikelkan reessä, erikoisluvan turvin toki. Reessä oli suorastaan paheksuttavan lokoisaa taittaa matkaa, vaikka kelkan telasta pöllysikin rekeen lunta ja pakoputkesta kaksitahtimoottorin öljyinen katku.
Jos oltaisiin liikkeellä rehellisellä pelillä, Ristikallion juureen pitäisi sujutella suksilla, hiljaisessa metsässä kiireettä sivakoiden. Tai lumikengillä tallustellen. Se olisi maiseman arvon mukaista.
Mutta toisaalta: ilman Veteläistä ei tässä tässä henkeäsalpaavassa paikassa tällä kertaa oltaisi. Ja mies ohjasti kelkkaa niin siivosti ja lempeästi, ettei luontoa voi sen enempää konevoimalla kuljettaessa kunnioittaa.
Kyllä tämä konttoripäivän voittaa, kaksikin, helposti.
Karhunkierros, Suomen suosituin vaellusreitti, kiemurtelee lähes 60 vuotta sitten perustetussa Oulangan kansallispuistossa. Reittiä on hulppeat 80 kilometriä kansallispuistossa, jota on vuosien 1982 ja 1988 laajennusten jälkeen kaiken kaikkiaan 290 neliökilometriä.
Oulankajoki on kansallispuiston selkäranka. Nyt se virtaa jään alla verkkaisesti, noin 4,5 kuutiometriä sekunnissa. Keväisin, kun selkosten lumet sulavat ja valuvat jokiuomaan, Koillismaan mahtijoki näyttää voimansa. Tulvassa sen virtaama voi olla lähes satakertainen.
Oulankajoen kruunu on Kiutaköngäs, Suomen komeimmaksikin mainittu vesiputous. Mikä kenestäkin komein on, on makuasia, mutta Kiutaköngäs on mahtava sarja putouksia, joiden yhteenlaskettu pudotuskorkeus on 14 metriä. Keväällä putouksesta syöksyy jopa yli 260 kuutiota vettä sekunnissa. Silloin kosken pauhu huumaa korvat.
Oulangassa yhdistyvät upeat joet, mahtavat vaaramaisemat ja pohjoisen, eteläisen ja itäisen Suomen luonto ainutlaatuisella tavalla. Alue onkin ollut jo 1800-luvulta lähtien suosittu taidemaalarien ja luonnontutkijoiden kohde.
Puiston tunnus ja yksi kasviaarre on neidonkenkä, vaaleanpunainen hento kasvi. Se on muualla maassa harvinainen, mutta puistossa varsin yleinen. Ja vastaavia kasviharvinaisuuksia Oulangasta löytyy muitakin.
Idässä kansallispuisto rajoittuu Venäjän puolella sijaitsevaan Paanajärven kansallispuistoon ja puistot tekevät tiivistä yhteistyötä.
Yhteenlaskettuna puistoissa on yli 1 300 neliökilometriä ja niillä on yhteinen WWF:n Pan Parks -sertifikaatti. Sertifikaatti voidaan myöntää laajoille erämaisille suojelualueille, joissa luonnon suojelu on onnistuneesti yhdistetty kestävään luontomatkailuun.
Veteläinen vastaa Oulangan kansallispuiston ja Karhunkierroksen retkeilypalvelujen toimivuudesta ja rakenteista. Puistossa ja 33 000 hehtaarin vaellusreitillä operoi kaksi vakituista luontovalvojaa, eli rangeria. He tekevät puiston reiteillä mitä moninaisimpia askareita vuoden ympäri.
Nyt Karhunkierrokselle ajetaan mursketta moottorikelkoilla, Ristikallion ja Taivalkönkään väliselle yhdeksän kilometrin osuudelle.
Kesäaikaan korjattaviin polunkohtiin ei pääsisikään mursketta kuljettamaan. Mönkijä ei Karhunkierrokselle sovi, sillä puiston luonto on kesäaikaan liian herkkä koneilla myllättäväksi. Lumi sen sijaan suojaa kasvillisuutta niin, ettei mursketonnien kuskaamisesta ole kesäaikaan nähtävissä merkkiäkään.
Maa-ainesta on ajettu jo päiväkausia. Ajomatkaa kunnostettaville reitinpätkille on Puikkossuon laidan tilapäiseltä lastausaukiolta muutama kilometri. Rekeen kipataan minikaivurilla kerta toisensa jälkeen puolisen kuutiota mursketta.
"Enkä minä ole mikään rangeri, olen luontovalvoja", Arto Hänninen mutisee hymähtäen. Kokenut puistomies vierastaa uutta ulkomaankielistä titteliään.
Hänninen ja muut työhön osallistuvat miehet junnaavat moottorikelkoillaan puolen tunnin, tunnin reissut korjauskohteisiin, purkavat kuormat oikeisiin, jo kesällä merkittyihin polunkohtiin, tasoittelevat ne ja ajavat hakemaan uuden kuorman. Raskasta kuormaa vetävät kelkat etenevät maastossa hitaasti ja varovaisesti. Puistoa ei saa murjoa.
"Tämä on aika hidasta työtä. Jokaisen päivän päätteeksi moottorikelkkaura on lanattava seuraavaa aamua varten tasaiseksi. Muuten raskaasti kuormatut kelkat jauhavat uran syville, kulkukelvottomille roopeille. Mutta hitaasti ja varmasti työ etenee ja reitti saadaan entistä ehommaksi", Hänninen sanoo.
"Murskeella teemme reitistä kestävämmän ja turvallisemman", Veteläinen selittää.
Hän esittelee kohtaa, jossa lumen alla loivasti viettävä suo valuttaa vallankin syksyllä vettä polulle ja pitkospuille. Veteläisen mukaan murske on erinomaista reitinvahvistusainesta, vaikka jotkut sitä vierastavatkin.
"Tähän saakka pahoissa paikoissa käytetyt pitkospuut mätänevät nopeasti ja ovat varsinkin syksyn pudonneiden lehtien jäljiltä vaarallisen liukkaita. Vastustajien argumentit ovat yleensä aika hataria, olkoonkin, että murske ei luontaisesti reitille kuulukaan."
"Olen kuullut sellaisenkin lennokkaan perustelun, että se turmelee vaelluksella mukana tepastelevan koiran tassut."
Talvisella Karhunkierroksella on murskeen ajoa lukuun ottamatta hiljaista. Satunnaisia jälkiä hiihtäjistä lumen peittämillä poluilla on, mutta vähän.
"Ja hyvä niin, sillä emme me kauheasti talvivaelluksia haluakaan mainostaa", Veteläinen toteaa.
Reitin ja kansallispuiston virallinen sesonki kestää kesäkuun puolivälistä syyskuun loppuun. Joka vuosi koko Karhunkierroksen kiertää noin 4 000-5 000 retkeilijää. Kansallispuiston alueella vierailee 170 000 ihmistä, joista pelkästään Juuman alueella ja päiväretkikohteeksi sopivalla Pienellä Karhunkierroksella 60 000 ihmistä.
Herää kysymys, miksi Karhunkierrosta ei mainosteta talvivaelluskohteena. Onhan reitti lumisenakin aikana suorastaan lumoavan kaunis.
"On toki, mutta se voi olla myös julma ja jopa vaarallinen kulkijoille, jotka eivät ole Koillismaan talvioloihin perehtyneet. Monet vieraista oloista tulevat retkeilijät eivät esimerkiksi tunne täkäläisiä jääolosuhteita tai paukkupakkasen purevuutta. Järvellä ja suvannossa jää voi olla paksukin, mutta virtakohdissa, joita ei välttämättä silmällä erota, se voi olla heikkoa ja pettää tietämättömän kulkijan alla."
"Ja meillä on vastuu siitä, että reitit ja rakenteet ovat kunnossa. Emmehän voi edes tietää, keitä vaellusreitillä liikkuu, koska mitään lähtö- tai paluuraportointijärjestelmää ei ole."
Arto Hänninen on vuosien varrella nähnyt Karhunkierroksella vaikka mitä. Hän kertoo yhden tarinan, joka kuvaa kansallispuistojen ja vaellusreittien arvoa ja sitä, kuinka se voidaan ymmärtää.
"Muutama vuosi sitten espanjalainen vajaan kymmenen hengen porukka tilasi talvipakkasella pikkubussikyydin Kuusamon keskustaan. Yksi miehistä oli selvästi joukkion johtaja. Kyyti vei heidät noin 60 kilometrin päähän ja jätti Sallan tien varteen."
Seurueella oli lumikengät ja ahkiot täynnä tavaraa. Auton kuljettaja katseli, kuinka seurue lähti uuraasti tarpomaan kohti lumista erämaata.
Viikon kuluttua kuljettajaa alkoi vaivaamaan, kun seuruetta ei kuulunut takaisin. Häntä huolestutti, olisiko etelän talvivaeltajille kenties sattunut jotain ikävää. Niinpä hän soitti Metsähallituksen erävalvojille, ja Hänninen lähti kelkalla vaeltajia etsimään.
Ajeltuaan aikansa Hänninen löysi seurueen Savilammen autiotuvalta. Tuvan pihaan oli rakennettu igluja ja vaeltajien käyttöön tarkoitetusta majasta oli rakennettu pysyvä leiri.
"Annoin niille lempeät lähdöt. Ei tupia ole päiväkausien leirikeskuksiksi tarkoitettu", Hänninen hymähtää.
Tosin sittemmin samainen espanjalainen ryhmänjohtaja on tuonut samalle autiotuvalle kerta toisensa jälkeen uudet "ystävät" retkeilemään.
"Mikäpä on vieraita tuodessa ja majoittaessa eksoottisissa talvioloissa, kun tuvalla on puut ja kaikki valmiina, ja ilmaiseksi käytettävissä", Hänninen miettii.
"Siinäpä hyvin tuottava liikeidea näppärälle, eksoottisia lumivaelluksia kauppaavalle ulkomaalaiselle matkanjärjestäjälle."
Siirrymme autolla Veteläisen kanssa kohti Oulangan luontokeskusta. Hän selittää murskeenajo-operaation rahoitusta.
Metsähallituksella ei ole enää tämänkaltaisiin kunnossapito- ja kehitystöihin omia budjettivaroja. Tähänkin varat tulevat ely-keskuksen myöntämästä Fennoscandian Green Belt -hankkeen rahoituksesta.
"15 vuotta sitten meillä oli kesäisin luontovalvojien lisäksi parikymmentä huoltomiestä töissä työllisyysvaroilla. Työllisyysrahojen vähennettyä sekä valtionhallinnon väenvähentämisohjelman takia olemme joutuneet ulkoistamaan huollon. Tällä hetkellä sitä hoitaa Rukapalvelu Oy."
Ratkaisu voi Veteläisen mukaan olla linjassa sen kanssa, ettei valtio saa työllistää liikaa, mutta kokonaisuuden kannalta se on hänestä monissa tapauksissa järjetön ja kallis.
"Onhan sekin älytöntä, että me ajamme mursketta reitille, mutta emme voi tuoda paluukuormissa esimerkiksi käymäläjätettä pois autiotuvilta."
"Kaikki meidän omat kunnostus- ja kehittämistyöt pitää toteuttaa nykyään erillisinä hankerahoituksia. Niitä odotellaan ja toivotaan. Se ei ole minusta suunnitelmallista ja pitkän päälle kantavaa kansallispuiston hoitoa."
Oulangan luontokeskus, toinen Karhunkierroksen ja Oulangan kansallispuiston luontokeskuksista, on nyt yleisöltä suljettu. Sen 12 vuotta vanha -luontonäyttely uusitaan. Kevät on tulossa, ja sen myötä vieraita, mutta toistaiseksi vasta vanha näyttely on purettu.
Luontokeskuksen hoitaja Airi Kallunki kertoo rakennuksen kolkkona kaikuvassa aulassa, että keskuksen seudulla ja reilun kilometrin päässä sijaitsevalla Kiutakönkäällä käy väkeä sydäntalvellakin, vaikka keskus onkin suljettuna.
"Tammikuussakin laskimme 1 000 kävijää. Joka päivä reitillä joku kulkija on."
Helmikuisena maanantaina luontokeskuksen parkkipaikalla on kymmeniä autoja, vaikka ketään ei näy. Ulkomaalaisiakin autoja rivissä on monta.
"Kiutakonkäällä kulkee muun muassa valokuvaajia, sillä siellä on talvellakin kuvauksellisen kaunista ja jylhää."
"Ja meillä on 26 kilometriä pitkä erämaareitti Kiutakönkäältä Juumaan. Se on käytössä 15. helmikuuta lähtien ja ajetaan joka viikko kelkalla läpi. Reitillä ei ole latua, koska se on tarkoitettu sekä hiihtäjille että lumikenkäilijöille."
Kallunki on ilmiselvästi innoissaan uudesta, toivon mukaan kevään aikana valmistuvasta näyttelystä.
250 000 euroa maksavan uuden näyttelyn tarkoitus on antaa kävijöille uusia näkökulmia, ohjata heitä oivaltamaan ja suhtautumaan luontoon, sen suojeluun ja alueen kulttuuriperintöön uudella tavalla. Rakennettavan näyttelyn rahoitus tulee sekin Fennoskandian Green Belt -hankkeesta, jonka kokonaissumma on
2,5 miljoonaa euroa.
"Uuteen näyttelyymme tulee erityisesti lapsille tarkoitettuja vuorovaikutteisia ja informatiivisia elementtejä."
Kallunki toivookin, että uudistuksen myötä muun muassa koulut ottaisivat nykyistä useammin kansallispuiston leirikoulukohteekseen.
Hän muistuttaa, että Oulangan biologinen asema, joka sijaitsee
joen toisella puolella vain kivenheiton päässä luontokeskuksesta, on erinomainen leirikoulun tukikohta.
Milloin luontokeskus taas avataan? Kallunki ei osaa sanoa tarkkaa päivää. Hankerahoituksissa on kuulemma sellainen piirre, että ne eivät ajoitu eivätkä toteudu aina otollisimpien aukioloaikojen mukaan.
Veteläinen tarkentaa, että ongelmana on se, että kun kilpailutetaan näyttelyn rakentaminen eri osissa, se vie kuukausitolkulla aikaa. Sen takia rakentaminen on viivästynyt.
"Jos syksyllä olisi päästy aloittamaan, näyttelyn rakentaminen olisi jo pitkällä, ellei valmis."
Metsän siimeksestä parkkipaikalle putkahtavat Anne ja Seppo Makkula ovat suorastaan haltioissaan. Jyväskyläläiset ovat ensimmäistä kertaa Kuusamossa ja Oulangan kansallispuistossa. Viikon kestävällä reissulla heillä on oppaina ystävät, kokeneemmat Kuusamon-kävijät Raija ja Lauri Heikkinen samalta kotiseudulta.
Muutaman tunnin reippailu noin kilometrin päässä opastuskeskukselta sijaitsevalle Kiutakönkäälle oli Makkuloiden mielestä vaikuttava kokemus.
"Luonto on täällä aivan ainutlaatuinen, ja koskelle oli kerrassaan hyvä kulkea kävellenkin. Ja se näky koskella oli jylhä!"
Lomaileva seurue kertoo, että könkään törmällä oli koolla suuri joukko kuvaajia, jotka istuivat nuotiolla ja seurustelivat keskenään.
"Kuvat oli varmaan jo tältä päivältä otettu ja oli aika rentoutua seurueessa", he hymähtävät.
Lomansa aikana Makkulat ja Heikkiset ovat käyneet retkellä myös Juumassa, muun muassa Niskakoskea ihailemassa. "Siellä oli hiljaista ja hyvin kaunista."
Toisella retkellä Myllykoskelle he kohtasivat 70 englantilaista lumikenkäilijää. "Siellä ei ollut niin hiljaista!"
Makkulat ovat vakuuttuneita, että he tulevat Kuusamoon ja Oulangan kansallispuistoon vielä toistekin, monta kertaa.
Artikkelin lähde Kaleva