Artikkelin lähde Kaleva
Jarno Mällinen
160 vuotta sitten Krimin sota heijastui Ouluun asti.
Sodan taustalla olivat Venäjän laajentumispyrkimykset ja uhkavaatimus, jonka mukaan tsaari Nikolai I oli tunnustettava Turkin (Osmanien valtakunnan) ortodoksikristittyjen ylimmäksi suojelijaksi. Turkki ei tähän suostunut, ja kesällä 1853 Venäjä valtasi siltä Moldovan ja Valakian ruhtinaskunnat.
Turkki julisti sodan Venäjälle lokakuussa. Liittolaisikseen se sai Venäjän uhosta huolestuneet Englannin, Ranskan ja Sardinian, jotka antoivat oman sodanjulistuksensa maaliskuussa 1854. Liittoutuneiden vastaisku kohdistui miehitettyihin ruhtinaskuntiin sekä meritse Baltian ja Suomen suunnalle.
Sodan kokonaiskuvassa Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistuvat hyökkäykset olivat toisarvoista hätyyttelyä. Oulu joutui sotatoimien kohteeksi kuitenkin ensimmäisten joukossa, alkukesästä 1854.
Toukokuun lopulla neljän englantilaisen sotalaivan osasto saapui Pohjanlahdelle etsimään venäläisten varustuksia. Tukholmasta saadut tiedustelutiedot eivät olleet ajan tasalla, ja Oulusta englantilaiset hakivat 12 000 miehen vahvuista armeijaa ja linnoitusta.
Todellisuudessa Oulussa oli vain alle 30 miehen kasakkaosasto, joka hylkäsi Limingantullissa sijainneen majapaikkansa, kun taisteluja pelkäävät kaupunkilaiset niin pyysivät. Varotoimet alkoivat aamupäivällä 30. toukokuuta, jolloin Raahesta päin huomattiin nousevan savua: englantilaiset tuhosivat siellä terva- ja puutavaravarastoja sekä kymmenen tykkiveneeksi epäilemäänsä alusta.
Oululaiset alkoivat kiireesti tyhjentää kaupunkia. Naisia, lapsia, karjaa ja tavaroita siirrettiin maaseudulle. Keskiviikkona 31. toukokuuta neljä sotalaivaa siinsi jo horisontissa.
Vierailla vesillä luoviminen oli kuitenkin hidasta, ja Oulusta ehdittiin pakoon vielä torstainakin. Kellon edustalla englantilaiset kaappasivat neljä tervajahtia miehistöineen sekä kuunarin, jonka miehistön onnistui paeta. Jahdit poltettiin.
Toppilan redille vihollislaivat - kaksi höyryfregattia ja kaksi höyrykorvettia - ankkuroituivat vasta iltakymmenen aikoihin. Läänin kuvernööri Alexander Lavonius ja Oulun porvaristo lähettivät välittömästi lähetystön pyytämään, että linnoittamaton, kruunun omaisuutta vailla oleva kaupunki säästettäisiin.
Laivojen päällikkö, kontra-amiraali Honway Plumridge vastasi englanniksi ja ruotsiksi annetulla julistuksella (suomennos Suometar-lehdestä 23.6.1854):
Englantilainen Amiraali ei tahdo hätyyttää eikä tehdä pahaa yksityisille ihmisille ja heidän omaisuudellensa. Hän aikoo waan häwittää warustuksia, puolustusneuwoja, laiwoja, laiwain ainekaluja ja Wenäjän keisarin omaisuutta. Niin kauwan kuin asujamet owat rauhallisesti huoneissansa pitää heidän nauttia suojelusta, mutta jos he auttawat Wenäjän joukkoja, kohdellaan heitä niinkuin wihollisia ainakin. Englantilainen Amiraali haluaapi että waimo-ihmiset ja lapset wiedään kaupungista pois.
Suullisesti Plumridge lisäsi, että hävitys alkaisi kymmenen minuutin kuluttua. Laivoista lähti kolmisenkymmentä venettä, joissa oli yli viisisataa miestä. Veneistä kaksi suuntasi Varjakkaan, muut rantautuivat Toppilaan ja kaupunkiin. Pokkitörmän kerrotaan olleen mustanaan väkeä vihollisen saapumista seuraamassa.
Yön kuluessa englantilaiset tuhosivat Varjakan, Pikisaaren, Kokkosaaren, Korkeasaaren ja Vasikkasaaren laivavarvit (rakennustelakat), satamalaiturit ja niissä olleet laivat. Lisäksi he polttivat Toppilan tervahovin (tervavarastoalueen) ja suurimman osan rantamakasiineista ryöstettyään ensin käyttökelpoisen tavaran.
Hävitys huomattiin naapurikunnissa asti. "Tyrnävän miehet tähystelivät Ouluun päin saadakseen selville, poltettiinko Oulu", muisteli Tyrnävälle turvaan viety Margaretha Ahola Kalevassa vuonna 1939. "Pian sitten alkoikin Oulun suunnalta nousta hyvin musta savu ja päättivät seutulaiset, että savu nousi tervahovista."
Yhä elävän anekdootin mukaan englantilaiset "polttivat omiaan" eli kauppiaidensa ostamia tervatynnyreitä. Kovin suureen vahingoniloon ei ole aihetta, sillä asiakirjoissa mainitusta 16 460 tuhoutuneesta tynnyristä vain 400 oli englantilaisten maksamia. Lisäksi kontra-amiraali Plumridgelle kerrottiin etukäteen, että satamassa oli myös englantilaisille myytyä tavaraa.
Hän totesi, että korvausta voi hakea hallitukselta.
Perjantaina 2. kesäkuuta englantilaiset toivat kuvernöörille kirjeen, jossa Plumridge tarjoutui vapauttamaan kaapattujen laivojen miehistöt. Vapautetuilta kuultiin, että kaapattujen joukossa ollut Ananias Michelsson oli vapaaehtoisesti ohjannut englantilaiset Ouluun. Michelsson oli entinen luotsi, joka oli erotettu juopottelun takia.
Ilman hänen apuaan Oulu olisi saattanut säästyä, sillä mutkaiselta ja karikkoiselta väylältä oli varotoimena poistettu merimerkit. Michelsson puolestaan saattoi tulla synnintuntoon, sillä Oulun Wiikko-Sanomien mukaan hän olisi hirttäytynyt Ruotsissa.
Viimeisen kerran englantilaiset rantautuivat kaupunkiin lauantaina. Tällöin he vaativat polttopuita koston uhalla. Kun asia oli varmistettu Plumridgelta - hän uhkasi polttaa loput puuvarastot ja kenties vielä muutakin - laivoihin vietiin kahdeksan venelastillista puita.
Varhain seuraavana aamuna vihollinen poistui Oulun edustalta. Oli 4. kesäkuuta, helluntaisunnuntai. Satoi räntää.
Kaupungin virallisen laskelman mukaan hyökkäys aiheutti 380 969 ruplan ja 98 kopeekan vahingot. Satamiin poltettiin 18 laivaa.
Laivatappiot eivät jääneet tähän, vaan lisäksi menetettiin suuri osa merillä olleista oululaisaluksista. Vuosina 1854-55 kaapatuksi tai tuhotuksi joutui viisi laivaa, ja sodan oloissa monet vietiin puolueettomiin satamiin ja myytiin.
Yli 30 fregattia ja parkkilaivaa käsittänyt Oulun kauppalaivasto supistui muutamaan alukseen. Vuonna 1853 oululaislaivojen lastimäärä oli ollut Suomen toiseksi suurin, mutta sota käänsi kehityksen suunnan.
Sadat merimiehet ja satamatyöläiset joutuivat työttömiksi. Ahdinkoa lievitettiin niin senaatin kuin paikallistenkin rahoittamilla hätäaputöillä ja hyväntekeväisyyskeräyksillä.
Oululaiset jäivät varuilleen, mutta englantilaiset eivät palanneet Hailuotoa lähemmäs, vaikka mellastivat muilla rannikkoalueilla vielä seuraavana vuonna. Varsinaiseksi "Oolannin sodaksi" toimet muuttuivat elokuussa 1854, kun brittiläis-ranskalaiset joukot valtasivat Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla.
Päärintaman taistelut puolestaan muuttuivat Krimin sodaksi syyskuussa, kun venäläiset olivat perääntyneet ruhtinaskunnista ja liittoutuneet etenivät Krimille; perinteisempi nimitys on "itämainen sota". Se päättyi osapuolten sotaväsymykseen ja Pariisin rauhansopimukseen 30. maaliskuuta 1856.
Venäjä heikkeni, mutta kukistunut Sevastopol annettiin sille takaisin.
Artikkelin lähde Kaleva