Artikkelin lähde Kaleva
Laskiainen oli ennen tärkeä maaliskuinen kansanjuhla, jota vietettiin vanhassa Oulussa mäkeä laskien, hiihtäen ja luistellen.
Erityisesti lyseolaisten kelkkamäki oli suosittu. Ehkä se oli koulunuorison kaikkein tärkein kokoontumispaikka, jossa näkyi tietynikäisten tyttöjen ja poikien seurustelun ensi merkkejä ja kaiken kansan viihtymistä.
Talviset harrastukset alkoivat heti pakkasten ja lumen tultua. Se oli vanha perinne, mihin jo Sara Wacklin viittaa. Eikä se rajoittunut vain kaupungin suppealle alueelle. Edvin Calamniuksen (1864-1927) eli kirjailija Esko Virtalan mukaan lyseolaisia kävi aina Pyykösjärvellä saakka luistelemassa.
Lapsia houkuttelivat mäenlaskuun Oulujoen korkeat törmät, joita oli aivan riittävästi. Kaiku kertoikin esimerkiksi maaliskuussa 1878, että mäkiä oli paljon ja "kaikissa vilisi väkeä".
Ainakin yhteen aikaan suosituin mäenlaskupaikka oli Aleksanterintorin tuntumassa, jonne lyseolaiset rakensivat lankuista, laudoista ja rimoista ikimuistoisen mäkensä. Siitä ovat kertoneet muun muassa Erkki Kivijärvi (Tervaporvarien pojat ja tyttäret, 1934) ja V. A. Koskenniemi (Onnen antimia, 1935).
Rakennuspaikan valintaan lienee vaikuttanut se, että Oulu oli palanut 1882, ja siten rakentamiselle oli hetken aikaa hyvää tilaa. Merelle päin vietti lisäksi pitkähkö luonnon myötämäki.
Alakoululaiset saivat pitää mäkeä hallussaan siihen saakka, kunnes lukiolaiset saapuivat pitkien kankaalla päällystettyjen kelkkojensa kanssa. Samoihin aikoihin sinne tuli myös jatko-opistolaisia ja tyttökoululaisia. Heillä ei ollut kelkkoja, mutta herrasmiestä leikkivät Lyseon pojat pyysivät heitä kilvan kyytiinsä.
Kerrottiin, että kun vuorineuvoksen kaunis tytär saapui paikalle saksalaissyntyisen pankinjohtajan tyttären kanssa, syntyi kohinaa. Oli onni, jos sai jommankumman houkuteltua mukaansa.
Kelkat pystyivät viilettämään lumivallien välistä melkein Kiikeliin saakka. Pian laskeutuva iltahämärä ja ensimmäiset tähdet vain lisäsivät samaan kelkkaan ahtautuneiden kutkuttavaa tunnelmaa.
Koskenniemi on kertonut, että hiihto oli hänen suosikkilajinsa. Tuskin lumi oli ehtinyt peittää kaupungin mukulakiviset kadut, "kun koulunpihalle jo ilmestyi kokonainen suksimetsä - hiihto ei ollut vain urheilukeino, se oli laajassa mitassa myös liikenneväline itse kaupungin piirissä".
Kuten tiedetään, oululaiset hiihtivät meren jäällä. "Helmikuun suuret kilpahiihdot, kuuluisat koko maassa, olivat talven korkeita juhlahetkiä."
Lyseon oppilaiden laskiaisiloon kuuluivat myös opettajien kanssa yhdessä tehdyt hiihtoretket Knuutilaan, Oulujoki-varressa olleeseen suureen maalaistaloon. Siellä nautittiin kahvia ja eväitä, lämmiteltiin ja levähdettiin ennen kotiinpaluuta.
Rurik Calamniuksen (1872-1921) kouluaikana hiihtoretkiä tehtiin myös tyttökoululaisten kanssa. Ohjelmaan muun muassa kuului etukäteen kirjoitetun julkaisun Laskiaispullan lukeminen ladun varressa. Joskus matkattiin suurissa, leveissä "heinäresloissa", jotka matkalla Knuutilaan kallistelivat puolelta toiselle ja helpottivat lyseolaisten ja tyttökoululaisten tutustumista toisiinsa.
Tällaisia matkoja tehtiin myös ankarilta opettajilta salassa. Koululaiset lähtivät silloin jo aamupäivällä kaupungista ja palasivat vasta iltahämärissä kotiin. Näitä retkiä kutsuttiin "jubileumeiksi". Jos ei menty Knuutilaan, käveltiin iltaisin Kirkkokadulla, mikä oli jo silloin "muodissa".
Knuutila oli muulloinkin kuin laskiaisena suosittu. Kuten K. F. Kivekäs on kertonut, joillakin jo ehtoopuolella olevilla vanhuksilla oli tapana viettää jouluaan siellä. Ja kun Pohjois-Pohjalainen Osakunta järjesti loppiaisena 1914 Oulussa "kotiseutupäivänsä", ylioppilaat tekivät silloin Knuutilaan rekiretken, jolle osallistui noin 60 henkeä.
Knuutilan suuren talon valtava sali oli monella tavalla kiinnostava ja kiihottava. Koskenniemen mukaan se oli "niin hyvin koululaisten kuin sällien kesken ensiluokkaisen tanssisalin maineessa. Tapaninpäivän ja laskiaisen rekitanssit kuuluivat erikoisesti huvikauden nousukohtiin."
Knuutilassa tanssittiin laskiaisena valssia, polkkaa ja sottiisia hanurimusiikin tahdissa. Musiikki vaihtui piirileikiksi silloin, kun soittaja lepuutti sormiaan tai otti ryyppyjä "siitä erikoisesta pullosta, joka oli häntä varten varattu". Tuvanpuoleisessa kamarissa oli suuri tarjoiluvati jättiläismäisine kahvipannuineen, leivoksineen ja limonadipulloineen.
Uleåborgs Tidning kirjoitti lokakuussa 1880, että Oulun luistinbaana rakennettaisiin Kiikelin kulmille. Vaikka luisteleminen ei ehkä kiinnostanut niin paljon kuin hiihto ja mäenlasku, sekin oli suosittua talviurheilua.
Luistinradalle saattoi houkutella esimerkiksi se, että siellä herrasmiestä leikkivät nuorukaiset pääsivät sitomaan luistimia "määrätyn tyttökoululaiskaunottaren jalkoihin". Radalle haluavia varten oli varauslista. Maksut olivat 12 markkaa perheeltä, 5 markkaa herroilta, 4 markkaa naisilta ja 3 markkaa koululaisilta koko talvelta. Radalla tanssittiin torvimusiikin tahdissa.
Perinteisestä laskiaisen vietosta, omaksi ja yhteiseksi iloksi harrastetusta talviurheilusta alkaa olla kohta vain muistot jäljellä.
Nykyaika arvostaa enemmänkin suurella rahalla pönkitettyä ammattilaisurheilua, johon kuuluu valitettavan paljon aggressiivisuutta, kaljanjuontia ja mölyämistä.
Artikkelin lähde Kaleva