Henkilökuva:

Jaakko Erkinaro

 

Lohen

lumoissa >>

 

Tutkimusprofessori

Jaakko Erkinaro on

Suomen lohitutkimuksen suurlähettiläs

 

Kuvaaja sommittelee kuvattavaa miestä mielessään Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen keltaisen kyltin alle. Hän arvelee, että kylttiin printattu teksti näkyy juuri sopivasti miehen pään yläpuolella.

Kun mies asettuu toivottuun kohtaan, teksti peittyy kokonaan.

Hän siirtyy kuuliaisesti uuden toiveen mukaisesti tekstin viereen. Jaakko Erkinaro on pitkänhuiskea mies.

Kevätaurinko paistaa ja kamera rallattaa. Erkinaro naureskelee ja tekee pilaa itsestään.

”Noin monta kuvaa? Uskoisit jo, ei niistä hyviä tule millään. Aihe estää.”

 

Oululainen biologi, tohtori Jaakko Erkinaro (50) on Lohimies henkeen ja vereen, isolla L:llä. Sen lisäksi, että RKTL:n tutkimusprofessori on narrannut lohta lähes koko ikänsä, hän on perehtynyt kuningaskalaan työkseen jo 30 vuotta.

Haastattelua seuraavana päivänä tutkija on lähdössä lohen perässä 11 päiväksi Kööpenhaminaan. Ei kalaa pyytämään, vaan Suomen asiantuntijaedustajaksi Kansainvälisen merentutkimusneuvoston ICES:n Atlantin lohityöryhmän kokoukseen.

”Siellä kootaan kaikki tieteellinen tieto, joka lohesta on edellisen vuoden jälkeen kerätty. Kooste toimitetaan Pohjois-Atlantin lohensuojelujärjestö NASCOlle, joka käyttää sitä poliittisen päätöksenteon ohjaukseen muun muassa EU-delegaatioissa.”

Atlantin lohi on ollut pinteessä koko kuluneen vuosituhannen ajan. Kalaa on vuosikaudet pyydetty liikaa niin merestä, rannikolta kuin joistakin.

”Suurinta kalastuspainetta on nyt saatu pienennettyä. Muun muassa avomeripyynti on Atlantilla – toisin kuin Itämeren altaalla – kokonaan lopetettu. Mutta vielä on toki paljon tehtävää. Siinä auttaa tutkittu tieto, jota on nykyisillä menetelmillä saatavilla valtavasti takavuosiin verrattuna.”

”Meillä Suomessakin on mittaamattoman arvokasta pitkäaikaista tietoa, muun muassa suomunäytteitä lohesta jo 1970-luvulta lähtien. Nyt vanhoista suomuista saadaan esimerkiksi DNA-analyysejä, joista 70-luvulla ei ollut tietoakaan.”

Atlantin lohen uusin uhka on ilmastonmuutos. ”On sulaa hulluutta kiistää ilmastonmuutos ja uhrata sen olemassaolon tai olemattomuuden pähkäilemiseen energiaa.”

Jokivesien lämpötilojen noustessa lohen poikasvaellus mereen aikaistuu. Silloin meren olosuhteet eivät välttämättä ole vielä suotuisat lohenpoikasille, ja ennen pitkää koko lohipopulaatio on vaarassa. Kalat voivat kuolla merellä nälkään.

”Merivaellus on jo todistettavasti aikaistunut joka vuosi. Valitettavasti.”

 

”Jaska” Erkinaro on Tuiran ja Lassinkallion yhteiskoulun ja lukion poikia. Hänen isänsä Eino Erkinaro on biologi, joka työskenteli Oulun yliopiston eläinmuseon johtajana. Erkinaro uskoo, että hänestä ja hänen kahdesta nuoremmasta veljestään tuli biologeja juuri isän jäljissä.

”Isäukko yritti kyllä kaikkensa. Hän toki kehui biologin työtä ja piti siitä kovasti, mutta korosti meille pojille aina, että on niitä maailmassa monenlaisia muitakin aloja, ihan oikeitakin töitä.”

Erkinaron hymyssä on lämpöä.

Isä vei poikiaan kerta toisensa jälkeen luontoon, metsiin, vesien äärelle ja pohjoiseen.

”Niinpä minunkin henkinen kotini on osittain pohjoisessa, Ylä-Lapissa. Perheelläni ja appivanhemmillani on mökki Utsjoen varressa, ja vierailen siellä tai RKTL:n tutkimusasemalla toistakymmentä kertaa vuodessa. Asuinkin Utsjoella nuorena tutkijana melkein kymmenen vuotta.”

 

Jos lohesta saatu uusin tieto saa Er-kinaron silmät loistamaan, kenties vieläkin enemmän ne loistavat, kun hän kertoo kenttätutkimuksista.

”Luttojoella asuimme teltoissa ja sukelsimme jokea alas. Laskimme samalla joen upeita kututaimenia. Oli uskomattoman hienoa katsella kauniita, isoja kaloja vedessä, joka oli kirkasta kuin kristalli. Me laskimme ne kaikki.”

Sukeltamisesta kertoessaan Erkinaro levittää kätensä kuvaamaan sitä, kuinka kauaksi vedessä näki. Ilmeisen kauas, sillä kämmenten väliin jää ainakin kaksi metriä.

Yhtä innostuneesti hän kertoo siitä, kuinka hän tutkijaryhmän kanssa kuvasi 35 asteen pakkasessa vedenalaisilla videokameroilla Tenon kalojen eloa paksun jääkannen alla.

”Ei ole helppoa lohenpoikasillakaan hyisessä Tenossa. Niitä jahtaavat mateet nuuhkivat joen pohjaa ahnaasti kuin ajokoirat ja nappaavat tavoittamansa pikkulohet kuin iskusta vatsansa täytteeksi.”

Erkinaro näyttää jäällä tutkijoista otettua ryhmäkuvaa. Siinä kaikkien pakkasen punehduttamat kasvot ovat hurjannäköisessä jää- ja kuurakehyksessä.

”Pyrin tekemään myös kenttätutkimusta aina kun mahdollista. Silloin ollaan kuitenkin asian ytimessä: tekemisissä kiehtovien, ikään kuin oikeiden asioiden kanssa. Vaikka toki työryhmissäkin tehdään tärkeää työtä.”

 

Tutkimusprofessorin työstä suuri osa on osallistumista erilaisiin työ- ja ohjausryhmiin sekä muihin kokouksiin.

Erkinaro on mukana myös Itämeren lohiasioissa, etenkin padottujen jokien, kuten Oulu-, Ii- ja Kemijokien lohikantojen palautushankkeissa.

”Niissä sitä vasta työsarkaa piisaakin. Muun muassa valtakunnallinen kalatiestrategia linjaa aivan uusia tavoitteita näiden jokien vaelluskalakantojen kohentamiseksi.

Erkinaroa työllistävät muun muassa Arktisen neuvoston arktisen luonnon monimuotoisuus -työryhmä sekä Suomen ja Norjan ministeriöiden asettama tutkijaryhmä, jonka puheenjohtaja arvostettu suomalainen on. Ryhmä tuottaa tietoa Tenon kalastussopimusta uudistaville Suomen ja Norjan sopimusneuvotteluvaltuuskunnille.

Suomessa on Atlantin lohta vain kahdessa joessa, Tenossa ja Näätämössä. Nekin joet ovat vain puoleksi Suomen. Toinen puoli niistä on Norjan, jolla on 450 muutakin lohijokea.

”Noin ajateltuna Suomi on tietenkin muiden lohimaiden joukossa pikkutekijä. Suomen kansainvälinen merkitys kuitenkin kasvaa, kun muistetaan, että Teno on maailman tuottoisin Atlantin lohen joki.”

Tenon sopimus on monimutkainen himmeli, ja sen tietää jokainen, joka joella lohestamassa käy.

Erkinaro selittää, että Suomen ja Norjan väliset neuvottelukunnat sopivat Tenon paikallisen kalastuksen ja kalastusmatkailun säännöistä valtakuntien välisellä tasolla. Matkailijoiden kalastussääntöjä säädellään lisäksi paikallisten viranomaisten neuvotteluilla ja päätöksillä.

Itsenäisyyspäivänä Erkinarolle myönnettiin Suomen Leijonan 1. luokan ritarimerkki.

”Työhön se ensisijaisesti liittyy, sillä ylijohtajamme Eero Helle soitti syksyllä ja kysyi, haittaako minua, jos saan kunniamerkin. Vastasin, että ei kai siitä haittaa ole.”

Erkinaro nauraa usein, nytkin.

Kaikkein kirkkaimmin Erkinaron silmät loistavat silloin, kun hän puhuu perheestään.

”Kaikki lapseni uivat kilpaa. Laji yhdistää perhettä. Minäkin uin Tiina-vaimoni kanssa ryhmässä, jota tyttäreni ohjaa. Näin ne ohjaajan osat vaihtuvat. Vaimo harjoittelee triathlonia varten ja minä lähinnä kuntoilun takia”, kovakuntoisen näköinen Erkinaro kertoo.

Ja kalastus tietenkin, se yhdistää myös perhettä.

”Olemme kalastaneet ja retkeilleet koko perheen voimin aina. Viime kesänäkin olimme Tenolla lohta soutamassa kahdella veneellä yhtä aikaa. Toisessa olivat vanhimmat lapseni Aino ja Arttu, toisessa minä ja iltatähtemme, kymmenvuotias Paavo.”

”Aino on perheen lohimagneetti. Kun hän on vavoissa, aina notkahtaa.”

Samaan syssyyn hän näyttää kuvia kalaretkestä, jonka perhe teki Jäämerelle. Saaliiksi tuli jopa 5–7-kiloisia kissakaloja, karmaisevan rumia Jäämeren pikkuhirviöitä.

”Kissakalan kanssa pitää olla varovainen, koska sillä on valtava puruvoima. Leuoissa on nyrkin kokoiset purulihakset ja suussa isot, terävät hampaat. Se on tappanutkin ihmisiä, kun on veneessä päässyt puremaan. Kalassa on kuitenkin loistavan makuinen liha ja isot fileet.”

Kymmeniä, jopa sata kiloa painava Ruijan pallas Erkinarojen saaliista vielä puuttuu. ”Pitääkin ensi kesänä mennä jahtaamaan sitä Jäämeren hiekkamatalikolle perheen kanssa.”

”Ja Tenolle tietenkin lohta soutamaan.”

 

 

Jaakko Erkinaro

 

Syntynyt 28.4.1963

Oulussa.

Tutkimusprofessori RKTL:ssa.

Valmistui filosofian maisteriksi 1990 ja filosofian tohtoriksi 1997 Oulun yliopistosta.

Perhe: Vaimo Tiina, lapset Arttu (1992), Aino (1995) ja Paavo (2003).