Artikkelin lähde Kaleva
Alun perin ylioppilaaksi tulo tentittiin Turun akatemiassa ja myöhemmin Aleksanterin yliopistossa Helsingissä. Vasta vuoden 1874 asetuksella jokaisen osaamista ryhdyttiin puntaroimaan myös kouluilla. Maaliskuussa pidettiin koulujen kirjallinen koe. Sen jälkeen oli matkustettava vielä Helsinkiin ylioppilastutkintolautakunnan suulliseen kuulusteluun, joka pidettiin touko-kesäkuussa ja syyskuussa.
Vanhimpana aikana, kun Pohjanmaan rataa ei vielä ollut, Helsinkiin pääsi vain laivalla. Kun radan teko vihdoin käynnistyi, alettiin matkustaa hevosvaunuilla lähimmälle rautatieasemalle, josta loppumatka ajettiin junalla. Myöhemmin Oulusta matkustettiin koko matka rautateitse.
Kun elettiin toukokuuta 1885, lyseon rehtori Anton Forsman totesi päättäjäispuheessaan, että syksyllä 1877 aloittaneesta vain viisi oli päässyt kunnialla loppuun ja oli lähdössä Helsinkiin syynättäväksi. Kaikkiaan 16 oli "uupunut ja toisia ehkä vielä uupuu, eikä meidän koulumme siinä suhteessa näy tekevän poikkeusta yleisestä säännöstä", rehtori muistutti.
Nuoret seisoivat rehtorin mukaan tienhaarassa, joista yksi veisi tieteiden kukkulalle, mutta sinne hän ei uskonut kenenkään yltävän. Toinen johtaisi kirkon tai koulun palvelukseen, kolmas lääkäriksi ja neljäs tuomariksi. Viidennen tien varrella horjuisi hänen mukaansa kuitenkin "haaksirikkoon joutuneitten epätoivoinen lauma, vanhempien ja koko isänmaan surkuttelemisen esineenä".
Näiden madonlukujen päälle laulettiin virsi. Sen jälkeen nuoret olivat vapaat lähtemään matkalleen.
Tuolloin matka Helsinkiin tapahtui varhaisen kevään tulon vuoksi laivalla. S. A. Granbergin mukaan lähtijät kokoontuivat 26. toukokuuta hänen kotiinsa ja siirtyivät sieltä Heikolanniemen laivarannan kautta höyryveneellä Toppilaan. Sieltä nuoret lähtivät "Uleåborgilla", joka sai kokea matkallaan kovia vaikeiden jääolojen vuoksi.
Suomalaisesta yksityislyseosta (lyseosta) julistettiin tenttien jälkeen ylioppilaaksi tuleva kirjailija Th. O. Frosterus (Teuvo Pakkala). Muun muassa mainittu Granberg, Hannes Gebhard ja V. Högman (Rihtniemi) valmistuivat ruotsalaisesta lyseosta.
Koulun päättyminen erotti vanhempien lisäksi myös opettajista ja tovereista sekä niistä tytöistä, joihin oli tutustuttu luistinradalla tai tanssiaisissa. Ero kotiseudusta ei merkinnyt niinkään paljon kuin ero ystävistä.
Helsinkiin lähtijöissä oli muutamia nuorukaisia, jotka eivät odottaneet lähtökukkia keneltäkään. Sellaista ei kuitenkaan hyväksytty. Kaupungin neitoset toimivat hienotunteisesti ja puuhasivat jokaiselle sellaiset.
Jos ei ollut rikkaita sukulaisia, köyhimmät matkaan lähtijät joutuivat ottamaan lainaa. Opettajat ja muut kaupunkilaiset myös auttoivat monesti matkarahojen saamisessa, sillä kaikkien oli päästävä tutkintoon.
Kun kodeissa oli juhlittu riittävästi, ylioppilaat in spe, oppilaskunnan jäsenet ja opettajat kokoontuivat vielä ennen lähtöä jonkun asuntoon. "Sinne oli varattu viimeiset puheet ja - laseja sekä paksumahaisia pulloja", muisteli vuoden 1885 ylioppilas Santeri Ingman (Ivalo)
Kirkkokatu oli jo mustana väkeä odottamassa tavaksi tullutta keväistä kulkuetta. Nuoret ryhdistäytyivätkin, vetivät kukkavihkonsa esiin ja ojentautuivat paraatikuntoon. Laulajat kajauttivat marssin, ja niin joukko työntyi horjuen kadulle, jossa koko kaupunki jo vartoi heitä. Liinojen heiluttajia oli kaikkien katujen kulmissa, ikkunoissa. Kyynelet kimalsivat monen silmäkulmassa.
Heinätorille saavuttaessa äidit, tädit ja muut omaiset sulkivat poikansa syleilyyn ja heittivät heille jäähyväiset. Tämä juhlallinen kevätpäivä oli myöhempien penkinpainajaisten ja lakkiaisten esihistoriaa.
Matkaan lähdettiin Limingantulliin etukäteen tuoduilla hevosilla. Muutamia poikia juoksi vielä vaunut kiinni, sillä he olivat saaneet rehtoriltaan luvan saattaa tovereitaan Kempeleen kievariin saakka. Siellä oli tapana juoda vielä viimeiset lähtömaljat ja toivottaa hyvää matkaa.
Välttämättömän frakin lisäksi matkalaisilla piti olla kapsäkki ja pieni olalla kannettava laukku, jossa oli helmikoristelu. Asuun alun perin kuulunut sininen harso, jolla varjeltiin kasvoja auringolta, jäi vähitellen pois. Etenkin maalaispojat häpesivät liiallista hienostelua.
Kun Helsinkiin matkattiin vuodesta 1886 lähtien junalla, oppilaskunnan laulajat ilmestyivät hyvissä ajoin kokoontumistalon pihalle. Sieltä marssittiin lippukulkueessa asemalle. Abiturientit astelivat odotussalin läpi laulun saattamana ja pysähtyvät vaununsa eteen. Omaiset ja tyttöystävät piirittivät heidät ja ojensivat kukkasensa.
Muun muassa Ilmari Calamnius (Kianto) on muistellut vuoden 1892 riehakasta Helsingin matkaansa.
Junan konduktööri totesi "herrojen yliopetuslasten" saavan pitää vaununsa vaikka Helsinkiin saakka. Mutta kun Seinäjoella oli tavan mukaan yöpyminen, oululaisetpa syöksyivätkin heti lähimpään ravintolaan. "Joimme lasin lasin perään ja lamppujen hauskasti valaisema sali alkoi pyöriä silmissämme kuin karuselli."
Kuulustelut olivat helppoja muodollisuuksia. "Herroiksi olivat karahteeranneet sekä tarjoilijat että professorit", muisteli vuoden 1901 ylioppilas ja tuleva kirjailija Erkki Kivijärvi.
Ylioppilaaksitulo oli suuri ilon ja kunnian päivä vanhemmille, opettajille ja koko koululle.
Artikkelin lähde Kaleva