Artikkelin lähde Kaleva
Farssi menee ihan farssiksi, teatteritaide kusee kintuille, yleisöä sahataan piilolinssiin, kulisseissa harrastetaan pullonpiilotusta ja kaverilta ollaan valmiit vetämään ura alta.
Brittikirjailija Michael Fraynin Saranat ja sardiinit on 30 vuotta vanha teatterileikki. Rakenteeltaan teksti on huippunerokas. Koko teatterikappale ja kökköfarssista farssia -rakenne voisi olla teatterin inside-huumoria, mutta kirjailija hätisteleekin sen avulla teatterin ulos kaapista.
Ylväs draamataide tuupataan koturneilta naamalleen suoraan kaktukseen. Farssia on piikki ohjaajan lihassa.
Hetkittäin katsomossa on niin hauskaa, ettei sanotuksi saa.
Frayn paljastaa esityksen Januksen kasvot: farssin takapuolelta löytyvät burnout, alkoholiongelma, hyväksikäyttöä, parisuhdeviidakko, kissatappelu ja mustasukkaisuusdraama.
Frayn tekee komedian muusalle, Thalia-raukalle panurajalat.
Fraynin farssin kompastuskivi on ensimmäinen näytös. Se ei oikein lähde kiitoon. Ei ole lähtenyt yhdessäkään näkemässäni versiossa. Häntäpää on aina ollut herkullisempi.
Ohjaajavieras Jaakko Saariluoma olisi voinut pelastaa alun kirimällä sen nopeampaan tempoon. Hätä ja hässäkkä sopisivat tilanteeseen: enää muutama tunti ensi-iltaan ja näyttelijä Esko Saarinen (Janne Raudaskoski) haluaa keskustella kantamansa pahvilaatikon motivoinnista.
Näin leppoisa tunnelma ei ole uskottava. Tarjolla on paljon piinaa ja liian vähän paniikkia: Saranat reistaavat ja sardiinit katoavat. Näyttämömestari Kohvakka (Aki Pelkonen) on kuitti eikä pysy hereillä. Murtovaras (Hannu Pelkonen) ei ehkä säily selvin päin.
Ohjaajaa esittävä Timo Reinikka seuraa tilannetta yleisön joukosta, mikä on toimiva ratkaisu. Reinikan roolihenkilö on keskiössä reagoimaan, kuinka suuren fiaskon äärellä nyt ollaan. Ohjaaja Turo Hämäläinen (Reinikka) ei kuitenkaan hermostu kunnolla ennen kuin on mehikasvi takalistossa.
Onko varottu liikaa liioittelemasta?
Ensimmäinen näytös petaa jatkot. Vaikka uskoa koetellaan, ei kannata lähteä kotiin väliajalta. Kyllä se iloksi muuttuu.
Toisessa näytöksessä on uusi vaihde päällä. Farssin verkot on laskettu, nyt alkaa kadonneiden naurujen metsästys. Ohjakset ottavat Mrs Clackett (Anneli Juustinen), Roger Tramplemain (Mikko Leskelä) ja talon omistaja, näytelmäkirjailija ja sheikki Janne Raudaskoski.
Näytelmäkirjailijan talossa on sen seitsemän ovea, joista mennä ja tulla, oikeaan ja väärään aikaan. Niin myös tehdään yleisön riemuksi, edestä ja takaa.
Anneli Juustinen on vahva alusta asti. Hänen komediennen kykyjään ovat erehtymätön tilanneherkkyys, luonteva höperehtiminen ja ilmeikkyys. Sardiinit sinne tai tänne, Juustisen kautta Täti-Thalia maksaa potut pottuina.
Voi mikä koomikko ja loukattu charmööri Mikko Leskelästä paljastuu vähä vähältä! Eläkeläismatineassa Leskelän esittämä Mr Tramplemain heiluttelee palokirvestä kuin paraskin Psyko. Viimeisessä esityksessä Leskelä lataa äärilaidalta naama muikeana ja sanat hurmaavasti sekaisin.
Janne Raudaskoski taipuu mutkattomasti ja kutkuttavasti Mr Reppanaksi, joka onnistuu konkreettisesti tarttumaan ongelmiinsa.
Kännykkäänsä näppäilevän Vickin (Riina Uimonen) ja juoruilevan näytelmäkirjailijan vaimon (Heli Haapalainen) tyyppejä kestäisi viedä paljon pidemmälle.
Myös Aki Pelkosen näyttämömies Kohvakka huutaa enemmän tilaa. Onneksi hän pamahtaa esiin Pasi Räbinän suunnitteleman outfitin, vaatekerran, ja lopun verhobravuurin ansiosta.
Hannu Pelkosen murtovaras ottaa tilansa deklamoiden kuin Shakespearen kuningasnäytelmässä.
Osattomimmaksi jää järjestäjä, kuiskaaja Peppi Lindgren (Merja Pietilä).
Vaikuttaa siltä kuin kiire olisi hyydyttänyt henkilögallerian viimeistelyn. Nyt siihen ei enää auta edes jeesusteippi, joka muuten auttaa aina.
Silti Saranat ja sardiinit on Oulun teatterikevään ilopilleri. Fraynin farssi tekee älyttömästä hyvää. Se on eittämättä menestys, jota jatkossa auttaa kohdalleen enemmän yleisökosketus kuin ohjaajan sormeilu.
Eeva Kauppinen
Artikkelin lähde Kaleva