Artikkelin lähde Kaleva
Hanna Kuonanoja
1700-luvun puolivälissä mies nimeltä Jacob Faggot löysi syyllisen Ruotsin valtakunnan maatalouden takapajuisuuteen ja väestön vähyyteen. Syy oli yksinkertainen: sarka.
Keskiajalta asti noudatetussa sarkajaossa maa oli kyläyhteisön yhteisomistuksessa, talot sijaitsivat yhdessä rykelmässä ja kukin talo viljeli lukuisia kapeita sarkoja, jotka jakautuivat useille eri vainioille. Erilaatuiset viljelysmaat oli näin saatu jakautumaan mahdollisimman tasapuolisesti.
Faggot, Ruotsin päämaanmittauskonttorin tarkastaja, esitti, että sarkajako esti kaiken kehityksen, sillä se pakotti tekemään kaikki peltotyöt yhtä aikaa naapureiden kanssa, esti uusien lajikkeiden kokeilun ja hidastutti uudisraivausta ja -asutusta. Kehitys edellytti, että hajanaisista saroista muodostettaisiin suurempia yhtenäisiä palstoja, joita viljeltäisiin yksilöllisesti.
Muutoksen tarve koski yhtä lailla metsien omistusta. Teollinen vallankumous tarvitsi hammasrattaisiinsa puutavaraa, ja yhteisomistuksesta koitui metsien hyödyntämiselle monenlaista haittaa.
Faggotin ajatukset sopivat yksiin vallalla olleiden aatteiden ja Englannista liikkeelle lähteneiden maanomistuksen uudelleenjärjestelyjen kanssa, ja hänen vaatimuksensa saivat vastakaikua nopeasti: vuonna 1757 Ruotsin valtakunnassa säädettiin isojakoasetus, jonka mukaan kylän tilukset oli jaettava uudelleen uusien periaatteiden mukaisesti, jos yksikin osakkaista sitä vaati.
Näin käynnistyi suuri mullistus, joka lopulta johti myös paljon syvempiin muutoksiin kuin siihen, minkäkokoisilla palstoilla talonpojat uurastivat. Isojako synnytti maan
yksityisomistuksen, joka puolestaan muodosti perustan niin yksityisesti tehdylle työlle kuin ihmisen yksityisyydellekin.
Isojako pantiin heti 1700-luvun puolivälin jälkeen alulle myös Ruotsin valtakunnan itäisessä takapajulassa, ensiksi Pohjanmaalla ja eteläisessä Suomessa.
Vaikka isojakoa sinänsä ei yhtenäisesti vastustettu, monet käytännön kysymykset herättivät talonpojissa epäluuloa. Jaon oikeudenmukaisuuden takaamiseksi maa jyvitettiin, ja viljelyarvoltaan parempaa maata sai vähemmän kuin huonompaa. Jyvityksen kykyä erottaa maanlaadut toisistaan kuitenkin epäiltiin. Päätään nosti myös pelko siitä, että omat hyvin hoidetut maat siirtyisivät naapurin omistukseen.
Paikoin ilmeni suoranaista vastarintaakin. Tunnettu esimerkki on Laihia, jossa asukkaat eivät suostuneet yhteistyöhön maanmittarin kanssa. Kuten maanmittauksen historiaa tutkinut Mikko Huhtamies kirjassaan Maan mitta toteaa, niskurointitapaukset nousevat kuitenkin lähteissä näkyvästi esiin, kun taas sovussa toteutetut jaot ovat jääneet pimentoon. Isojakoon suhtauduttiin monin paikoin myös myötämielisesti.
Mitä pohjoisemmaksi ja idemmäksi mentiin, sitä myöhemmin isojakotoimitukset alkoivat. Esimerkiksi Oulun läänissä isojaot vauhdittuivat 1800-luvun jälkipuoliskolla, Lapin maita jaettaessa oltiin jo pitkällä 1900-luvun puolella. Viimeisenä, vasta 1950-luvun lopussa, saatiin päätökseen Kuusamon isojako.
Ennen kuin isojako pääsi pohjoisessa edes alkamaan, sitä lähdettiin etelässä jo korjaamaan. Tarvetta oli, sillä ensimmäiset isojaot usein epäonnistuivat. Tavoitteena oli muodostaa yhtenäisiä maatiloja, joissa keskellä sijaitsevaa taloa ympäröisivät sen pellot. Tosiasialliseksi saavutukseksi jäi monin paikoin pelkkä tilojen kartoitus ja tilanteen toteaminen, eikä hajanaisia peltolohkoja onnistuttu kokoamaan yhteen.
Siksi vuonna 1848, kun Suomessa jo elettiin Venäjän vallan aikaa, annettiin ohjesääntö, jonka perusteella lähdettiin toteuttamaan isojaon järjestelyjä. Vuoden 1916 jakolainsäädännön uudistuksesta lähtien näistä järjestelyistä on käytetty termiä uusjako.
Vaikka maata on jaettu järjestelmällisesti jo parissa aallossa, työ ei suinkaan ole valmis. Ei edes lähellä sitä.
Monilla seuduilla tilusten koon ja sijainnin ilmaisevat kartat muistuttavat yhä sarkajaosta kertovia piirroksia koulun historiankirjassa. Palstat ovat pitkiä ja kapeita ja saman talon tilukset saattavat jakautua useisiin kymmeniin toisistaan erillään sijaitseviin lohkoihin.
Maanmittauslaitoksen yli-insinööri Kalle Konttinen kertoo, että tähän on monta syytä. Ensimmäinen on puutteellinen isojaon toteutus: entisten aikojen jakoja suorittaneet maanmittarit eivät aina olleet kovin tiukkoja tehtävänsä toteuttamisessa.
Maita on myös jaettu uudelleen isojaon ja uusjaonkin jälkeen. Perintömaat on usein haluttu jakaa perillisten kesken mahdollisimman tasapuolisesti, ja pitkittäissuunnassa kulkeva kapea sarka on nähty parhaaksi tavaksi varmistaa tasapuolisuus - niin kuin se nähtiin keskiajalla sarkajaon syntyessä. Sen paremmin maanomistajilla kuin maanmittareilla ei ole aina ollut kykyä muodostaa maankäytön kannalta järkeviä kokonaisuuksia.
Uusjako oli pitkään hitaan ja kankean prosessin maineessa. Aina 1990-luvulle asti vallalla oli toimintatapa, jossa käsittelyyn otettiin hyvin iso alue ja insinööri suunnitteli sen haarukoimatta suuremmin maanomistajien tahtoa.
Jonkin sortin ennätys lajissaan oli Merikarvian Alakylän uusjako, joka aloitettiin tsaarinvallan aikaan 1910-luvulla ja saatiin päätökseen 1982.
1990-luvun lopulla toteutettiin muutos, jonka tarkoitus oli tehdä uusjakomenettelystä sellainen, että viljelijät voisivat tuntea sen omakseen.
Maanmittauslaitos lähtee nykyään tekemään uusjakoa vain, jos maanomistajat sitä haluavat. Ennen jakomenettelyn aloittamista tehdään tarveselvitys, ja senkin tekemiseen aloitteen on tultava maanomistajilta. Selvitysvaiheessa lasketaan kustannukset ja hyödyt ja haastatellaan asianosaiset. Tilusjärjestelyä lähdetään tekemään, jos hanke vaikuttaa lukujen valossa järkevältä ja maanomistajien enemmistö sitä kannattaa.
Kuten isojaon aikaan, myös nykyisin jako herättää tunteita. Kalle Konttisen mukaan on kohtuullisen yleistä, että jonkinlaista kärhämää syntyy. Vähintään ihmiset yleensä pelkäävät sitä, että uusjako pilaa naapurisuhteet.
Suhtautumisessa uusjakoon näkyvät myös sukupolvien väliset erot. Konttinen on huomannut, että nuorempi polvi suhtautuu maatalouteen usein enemmänkin ammattina ja bisneksenä kuin elämäntapana. Eurot kirjataan Exceliin ja asioita mietitään sitä kautta. Tilanne on toinen, kun vanhaisäntä on viljellyt peltojaan vuosikymmenet.
"Mutta olen kyllä nähnyt senkin, että kahdeksankymppinen isäntä on ollut hakijana hankkeessa ja kysellyt, että miksikä te ette tulleet silloin, kun hän oli nuori mies", Konttinen sanoo.
Nykyiset uusjaot keskittyvät Pohjanmaan rannikolle: Pohjois-Satakunnasta Ouluun ulottuvalla alueella tehdään noin 80 prosenttia tilusjärjestelyistä. Lähes kaikki ovat peltojärjestelyitä.
Se on työtä, joka ei lopu tekemällä.
Suomalaisen peltolohkon keskikoko on tällä hetkellä vajaan 2,5 hehtaarin tietämillä. Kun on tarkasteltu sitä, miten isännät jakavat isoja peltolohkoja pienempiin kasvulohkoihin, on huomattu, että he haluavat yhä suurempia lohkoja.
Tällä hetkellä se raja, jossa isännät jakavat peruslohkon kahdeksi kasvulohkoksi, on 6 hehtaarin paikkeilla. Konttinen uskoo, että se kasvaa edelleen - kun koneet ja tilat suurenevat, tarvitaan yhä isompia peltolohkoja.
Suomessa on 2,5 miljoonaa hehtaaria peltoa. Uusjakoja tehdään tällä hetkellä 8 500 hehtaarin vuosivauhtia. Tutkimuksissa on todettu, että tilusten pirstoutuminen etenee nopeammin kuin uusjakoja ehditään tehdä. Konttisen mukaan peltolohko siis kaikesta huolimatta todennäköisemmin pienenee kuin suurenee.
Pirstoutuminen on usein muuta kuin tietoinen valinta.
"Alueilla, missä on paljon viljelijöitä, isännät käyvät kovaa kamppailua lohkoista. Harvoin saa ostettua naapurin pellon, vaan sen ostaa joku, jolla on parempi taloudellinen tilanne sinä vuonna."
Nykykehityksessä lisääntyy koko ajan myös peltojen vuokraus, joka johtaa ajatukset torppariaikaan.
Historia toistaa itseään - tai ainakin kiertää kehää.
Maanmittaus Suomessa 1633-1983 (Maanmittaushallitus 1983)
Mikko Huhtamies: Maan mitta. Maanmittauksen historia Suomessa 1633-2008 (Edita 2008)
Artikkelin lähde Kaleva