Isän poika

Eeva Kauppinen

Isä on paljon esillä myös Hannu Väisäsen uusimmassa Taivaanvartijat-romaanissa, vaikka päähenkilön, Anteron, isä kuoli hankeen jo edellisessä. Väisäsen alter ego Antero käy romaaneissa isän kanssa jatkuvaa dialogia. Isän mielipide pitää ottaa yhä huomioon; mitä mieltä tämä olisi vaikka uudesta hautakivestä entisen saatua vaaleanruskeita läikkiä, tai Anteron omanvärisestä tukasta, joka ei ole enää musta.
Isä on liikuttavan lähellä. Hän on takaraivossa ja omassatunnossa, vaikka ei esiintyisi kirjoissa enää fyysisenä.
"En usko piruihin, enkä kummituksiin. Isä ei kummittele ollenkaan, mutta hän on voimakkaasti läsnä", Väisänen luonnehtii.
"Isä on semmoinen sisäinen primus motor, joka potkii liikkeelle. Nyt kun välit isän kanssa ovat kerta kaikkiaan henkisesti selvät, isän käsittely tuottaa minulle sisäistä energiaa."
Väisänen tunnustaa, että joskus muistot isästä ja ikävät kokemukset saattavat aiheuttaa tunnekuohuja.
Isästä on muokkautunut pojalle maatumaton mittatikku.
"On hyviä ja huonoja vastustajia. Isä on hirveän hyvä referenssipiste; miltä tämä näyttäisi isän silmissä, miten isä olisi jostakin eri mieltä. Isä on kuin kumilangan toinen pää. Isä haastaa minut venymään vielä pidemmälle kuin itse muuten pystyisin, pidemmälle kuin sietokykyni yltäisi."
Väisänen on juuri ollut valtavassa mediamyrskyssä. Häntä on haastateltu päivittäin televisioon, radioon ja sanomalehtiin. Uusi romaani on kehuttu parhaaksi tähän asti. Aamulla ihmiset jonottavat Galerie Forsblomin ovella Helsingin keskustassa, että pääsisivät katsomaan Väisäsen Laulurausku-näyttelyä, jonka töistä iso osa on jo varattu tai myyty.
Väisänen palaa vielä kysymykseen isäsuhteesta.
"Isä ei ole nyrkkeilysäkki", hän vertaa. "Isä näyttää, mikä saa minut kumottua. Koen kuitenkin voimakasta sielunsukulaisuutta hänen henkisen maailmansa kanssa - ei uskonnon, vaan henkistä sukulaisuutta. Minulla on tunne, ettei se kulu. Asiat on kiva vetää isän kautta, olipa ne mitä tahansa."
Kahden kesän takaisen Lapinlahden-näyttelyn nimi oli Isän kuvat. Kuvataiteessaan Väisänen on etsinyt isän verkkareiden oikeaa sinistä. Isä reinkarnoitui myös maalauksissa Isän kyyneleet (2011) ja Isän humala.
"Minulla oli monta vuotta äidin huulipunat arkkityyppinä kuvissa. Nyt niiden paikan ovat kaapanneet isän kyyneleet", Väisänen sanoo.
Galerie Forsblomin näyttelyssä on esillä uudet isän kyyneleet: harmaat ja entisiä suuremmat.
"Suunnitteilla on vielä isommat", Väisänen kertoo. "Kun kevät koittaa, aion tehdä ulkona kaksi-kolme metriä korkean maalauksen. Sisäateljeessani en voi tehdä niin korkeata työtä. Sen jälkeen haluaisin tehdä kyynelistä isot pronssiveistokset. Sitten voisin tehdä ulos vielä isommat, kaksitoistametriset!" Väisänen innostuu.
Ajatus on karnevalistinen, voimakas ja hurja: yhtä valtavat kyyneleet kuin taiteilija Reijo Hukkasen Laulupuut Helsingin Musiikkitalon pihalla.
"Toivoisin, että rahoitus löytyisi. Pronssiin valaminen on niin hirveän kallista."
Väisänen taitaa olla vakavissaan. Hän on pohtinut, millaisina isän kyyneleet ovat lapselle näyttäytyneet. Niiden on pakko ollut olla suuria.
"Isän kyyneleet on aivan ihana aihe maalata. Minua ei yhtään itketä. Minua naurattaa, kun teen niitä. Ja luulen, että isäni taivaassa nauraisi kauheasti. - Isä oli uskovainen. Luultavasti hänellä on taivas."
"Eri puolilla maailmaa, jopa Japanissa, isän kyyneleet menevät läpi. Äidin kyyneleet olisi jotenkin automaattisempi. Isän kyyneleet on kovempi juttu."
Anteron kautta Hannu Väisänen pohtii kutsumustaan: onko hylättävä Viettien Linnoitus ja ompelutettava kaikkien housujen etumukset kiinni?
Huomaamattaan Antero silti jo on hurskauden jatulintarhassa.
Kun opimme Anterosta, tutustumme myös Väisäseen. Alter egona Antero on lähempänä tekijäänsä kuin moni muu.
"Taivaanvartijat-romaanin nuori mies koristelee kirkkoja. Minulle se on uusi romaanitaiteen genre, että semmoisestakin voi kirjoittaa kirjan. Tämä oli suurimpia haasteita teosta aloittaessa ja kirjoittaessa: voiko keskittyä näin omituiseen alueeseen."
Lähin vertailukohta on Väisästä voimakkaasti koskettanut Nikolai Leskovin (1831-1895) kronikka Tuomiokirkon alttaripalvelijat.
Väisänen kertoo keskustelusta kustannustoimittaja Martti Anhavan kanssa: "Hitto, taas tulee Antero-kirja." Anhava käski lopettamaan nieleskelyn. Hän sanoi: "Anna palaa! Se on sinun keskeistä aihettasi. Olet kotonasi siinä."
"Tämä ei ole rikosromaani, ei poliisiromaani, ei rakkausromaani, ei poliittinen romaani", Väisänen erottelee. "Kirjani käsittelee vähän yli kaksikymppisen ihmisen onnellisia ja onnettomia kokemuksia kirkkotaiteesta."
Ensimmäinen törmäys taivaanvartijoiden kanssa tapahtui Pyhän >> Tuomaan kirkon alttaritaulun osalta Oulussa, toinen Mikaelinkirkon osalta Helsingissä.
"Olen tietoisesti jättänyt muutamat aika paksut kirkkoon ja kuvataiteeseen liittyvät yksityiskohdat ja kokemukset romaanista pois", Väisänen kertoo.
"Totuus on tarua ihmeellisempää."
"Tottakai sinä taulun teet. Ne vain haluavat että vähän lihotat sitä. Teet puhuttelevan. Sellaisen että sen edessä melkein kaatuu ja punastelee... Kunhan teet sellaisen että kädettömätkin taputtavat", Pyhän Tuomaan kirkon suntio rohkaisee Anteroa.
Antero puhuu sunnuntaitaiteen jouhipaidasta kuvatessaan suhdettaan kirkkotaiteeseen. Voi kuulla Väisäsen oman äänen, kun kirjan nuori taiteilija pettyy laihaan taivaan palettiin: liturgisia värejä on yhtä vähän kuin yhden käden sormia.
Väisäsen kieli on tällaista: aistikasta, moniaistista.
Väisänen oikaisee selkänsä ja sulkee silmänsä hetkeksi. Näin hän tekee aina istahtaessaan tietokoneen ääreen. Kirjailija tarkistaa, että kaikki aistit ovat varmasti mukana. "Yksi keskeinen pyrkimykseni on kaikkien viiden aistin läsnäolo ja niiden eheyttäminen sekä itselleni että mahdollisesti lukijan kanssa. Toivoisin, että kirjojani luetaan kaikilla aisteilla."
Samasta syystä romaanit ovat täynnä viittauksia maalauksiin ja musiikkiin. Taivaanvartijoissa mainitaan esimerkiksi Ghirlandaion ja El Grecon maalaukset, Johannes Messeniuksen muotokuva Oulun tuomiokirkosta, Harro Koskisen Sikamessias ja Fragonardin alkovitapahtuma.
Väisänen nostaa esiin Pyhän Tuomaan kirkon vihkiäiset, missä soi Mozartin Kruunajaismessu.
"Sopraanon jatkaessa aariaansa tauluni värit näyttävät kirkastuvan. Siihen ilmestyy violetteja, keltaisia ja sinisiä joita en muista käyttäneeni. Ylä-äänet lävistävät katon ja hetkeksi kirkkoon näyttää todellakin lankeavan Vierzehnheiligenin monitahoinen, kirkas valo. Se varisee sisään kuin sitä annosteltaisiin kultaisella kihvelillä. Hieman tukeva sopraano - niin, sitä ei käy kieltäminen - kaunistuu aarian edetessä. Hän soukkenee, kohoaa ja irtoaa korkokengistään."
"Musiikkikappale on tärkeä, mutta hei! Tässä eivät ole vielä kaikki aistit. Voileipäkakun haju tulee jostakin..."
Kohtaus, jossa Antero maalaaa Kontulan Mikaelinkirkon alttaritriptyykkiä rakastuneiden oboeiden tahdissa, on elokuvallinen, upea.
Koko ruumis pitää saada mukaan myös maalausprosessiin.
"Kirkko oli jo käytössä. Töitä piti tehdä öisin. Olin ylhäällä korissa. Kirkkoherra Armas Viita soitti minulle kappaleita. Työmaateline notkui, ohjasin sitä neljällä nappulalla. Tuli tunne, että se on yksi orkesterin instrumenteista, tottelee kapellimestaria."
Uusin kirja päättyy auvoiseen suvantotilanteeseen Sienassa Italiassa.
"Oli tosi kiva täysin suunnittelematta kirjoittaa Siena-jaksoa kirjan loppuun, ja yhtäkkiä muistaa, mistä tulee semmoinen hieno silkkipaperin kahina. Ai niin, isä kultaisi hautakiviä. Se ohuen kultapaperin pikkuinen metallinen rapina, kun sen ottaa laatikosta pinseteillä. Että sieltähän se on."
Näin isä tupsahtaa jälleen esiin.
"Luultavasti isä sai kuulla ennen kuolemaansa, että sain sen Pyhän Tuomaan kirkon työn 1974. Vuosi isän kuoleman jälkeen olin jo täysillä hommissa."
Laulurausku-näyttelyssä Galerie Forsblomissa ui useita humoristisen näköisiä laulurauskuja. Näyttely on värikäs ja iloinen. Nauravat ihmiskasvot ja mustan värin käyttö viittaavat japonismiin.
"Monissa maalauksissa esiintyy Otafuku, japanilainen hyväntuulisuuden jumalatar. Isän kyynelissä on piilossa myös hymy."
Väisänen on kiinnostunut Japanista ja erityisesti bunraku-teatterista. Hän opiskelee japanin kieltä ja matkaa Japaniin jälleen huhtikuussa.
"Bunraku-teatterin suurin kirjoittaja Chikamatsu Monazaemon (1653-1724) on Japanin Shakespeare. Bunraku on hyvin dramaattista ja ällistyttävän ihmeellistä. Jokaista monimutkaista nukkea liikuttelee kolme miestä. Näytelmät kertovat esimerkiksi rikkaan soijakauppiaan pojan ja ilotytön rakkaustarinan, joka päättyy tietysti japanilaisittain yhteisitsemurhaan."
Näyttelyn töihin on lupa suhtautua kepeästi.
"Luulen, että olen siinä kypsyysvaiheessa, ettei minun tarvitse enää sensuroida tuommoista puolta itsessäni. Japani ja japanilaisten hieno naurun ja itkun sekoitus on kieltämättä ollut siinä pikkuisen tukena."



Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva