Artikkelin lähde Kaleva
Kari Sallamaa
Oulu Matti Hällistä (1913-1988) ei ole vähään aikaan kuulunut mitään. Hän on joutunut unohduksen syvänteeseen, kuten valtaosa muistakin kirjailijoista. Arvostettujen kirjailijoiden kastiin eli kaanoniin mahtuu kerrallaan vain pieni osa.
Kustantaja, Otava, ei ole ottanut Hällistä uusia painoksia, ei edes keskeisistä Oulu- ja Hailuoto-trilogioista. Kun hänen syntymästään tänään keskiviikkona on kulunut tasan sata vuotta, merkkivuoden tehtävänä on tasoittaa tietä jälleen jään päälle.
Matti Hälli syntyi ja kasvoi Oulun Merikosken ns. nurjalla puolella, Tuiran-Laanilan alueella, siellä missä vapaa koski pauhasi, missä asui työläisiä ja muuta vähäväkistä asujaimistoa. Sellainen oli hänen isänsäkin, Åströmin nahkatehtaan työmies.
Tämä maantieteellinen ja yhteiskunnallinen sijainti näkyy pojan tuotannossa toistuvasti, jo teosten nimissä: Jäät lähtevät (1940), Lassinkallio (1959), Kosken kuuluvissa (1967).
Varhain äidittömäksi ja pian isättömäksikin jäänyt poika kasvoi hyvän tädin hoivissa, kävi maineikkaan Oulun lyseon, joutui työmiehen poikana sietämään lapualais-sinimustien luokkatoveriensa paineen, oppi varovaiseksi aatteiden ja kiihkoilun maailmassa.
Vaikka hän tunsi työläiselämän ja puutteen aakkoset, kirjailijana hänestä kehkeytyi keskitien kulkija.
Opiskelusta Helsingin yliopistossa ei tullut mitään, koska varattoman ylioppilaan oli etsiydyttävä ruumiillisiin töihin, metalliverstaaseen viilarin apulaiseksi. Mutta löytyi tie ulos, kirjoittaminen.
Hälli alkoi avustaa lehtiä kertomuksilla, novelleilla ja jutuilla. Lajit olivat nuorisokirjoja, seikkailu- ja rikoskertomuksia. Näin on selvää, että ensimmäiset teokset olivat viihdettä: Dynamiittimiehet (1938) ja Lepakkoarvoitus (1939).
Hälli on muistellut tämän senttailun pakottaneen jatkuvaan aiheiden ja juonien keksimiseen, valtavaan lueskeluun siihen mittaan, että häntä vaivasi tunnettu novellistin ongelma, uusien aiheiden puute, josta ovat puhuneet niin Pentti Haanpää kuin Veijo Meri. Nikolai Gogolin sanoin: "Maksaisin sata ruplaa hyvästä uudesta novellin aiheesta."
Varsinaisesti Hälli huomattiin juuri sodan alla, kun hän voitti Gummeruksen nuorisoromaanikilpailun omaelämäkerrallisella teoksellaan Jäät lähtevät (1940). Ne lähtevät joesta, toisaalta nuoren miehen itsenäinen elämä alkaa häämöttää.
Mutta tuli sota, ja Hälli oli monen muun kirjoittajan tavoin TK-miehenä. Itä-Karjalan Karhumäessä hän tapasi tulevan vaimonsa, viihdytyskiertueella olleen laulajattaren Aino Nousialan.
Vaikka Hälli myöhemmin suoritti akateemiset opinnäytteet, hänestä sukeutui ammattikirjailija. Hän elätti itsensä kirjoituskoneellaan, mikä merkitsi ahkeruutta, laaja-alaisuutta ja monipuolisuutta. Hän julkaisi nelisenkymmentä teosta:
nuorisokirjallisuutta, dekkareita, romaaneja ja novellikokoelmia.
Hälli asui Helsingissä ja Espoon Matinkylässä. Aihepulaan toi lievitystä istuskelu lähikapakassa, Mannerheimintien Kuusihokissa. Sen miljööstä nousivat suositut Andersson-jutut, kaksi kokoelmaa 1945 ja 1946 sekä niiden kooste 1953 Rolf Sandqvistin kuvituksin.
Kapakka on nuorten taiteilijoiden koti. Lempeä ja viisas isähahmo, portsari Andersson vippaa tyhjätaskuille ja pistää elämänkokemuksellaan asiat järjestykseen.
1950-luvun lopulla Hällit rakennuttivat Hailuotoon mökin, Kesäheinän, jossa kirjailija lopulta asui ympärivuotisesti.
Oulu oli jo perinyt omansa: Hälli kirjoitti Oulu-trilogian Valkea kaupunki (1957), Lassinkallio (1959) ja Kosken kuuluvissa (1967). Ensimmäinen osa on aika pysähtynyt, se kuvaa kaupunkia kahlitun kosken rannalla ennen yliopiston tuloa. 1930-lukuun ja lapualaisaikaan liittyvä Lassinkallio on poliittisine jännitteineen kolmikon paras.
Kesken Oulu-trilogian Hälli alkoi julkaista uuden olinpaikkansa innoittamana Luoto-trilo-
giaansa: Isä Jumalan ilveilijä (1961), Ruottinojan aurinko (1963) ja Meri-Heikin perintö (1965). Sen totuusarvosta on taitettu peistä enemmän kuin mistään muusta hänen teoksistaan.
Näen itse puhuneeni Hälli-päivillä vuonna 1997: "Luoto-trilogialla ei ole totuudellista pohjaa" (Rantalakeus 26.3.1997). Varsinkin pienen yhteisön on vaikea erottaa toisistaan tarua ja totta.
Aanaillaan henkilöitä, kaunaillaan, pitääkö tämä jämptisti paikkansa. Tiedetään, että iso osa tarinoista on legendaarisen jutunkertojan Atte Hentun suusta. Hälli ei tuntenut niinkään Hailuodon vakavamielisiä ihmisiä.
Voi olla vaikeata sallia, että kaunokirjailijalla on oikeus käyttää ns. todellisuutta luovasti hyväkseen, satuilla ja tarinoida, jopa paikoittaa pikkusaareen ikuinen Faustin ja Mefiston kaksintaistelu, mikä trilogian ykkösosassa on Rautaleton ja Vähäsuolan suhteen taustana.
Matti Hällin kokonaismerkitystä pohdittaessa on korostettava hänen monisuuntaisuuttaan. Hän on paitsi tarinoija, myös modernisti.
Romaani Noutajat (1955) aukeaa eksistentialismin, Kafkan ja samalla poliittisen trillerin suuntaan. Lopussa KGB:n harmaat agentit hakevat inkeriläismiehen "kotiin".
Kuten teatteriohjaaja-kirjailija Juha Hurme sanoi Hälli-matineassa 16.3. Oulun kaupunginkirjastossa, monet teosten päähenkilöt ovat Robert Musilin käsittein "miehiä vailla ominaisuuksia".
He ovat Hällin romaanin nimen mukaisesti "muovailusavea" (1947). Naisten pitää yrittää tehdä heistä jotakin kiinteämpää.
Harvoin se onnistuu.
Hällin ihanimmin eroottisessa romaanissa Suopursu kukkii (1943) neljä naista pyrkii epävarman kirjailijapäähenkilön iholle. Ja kun salaperäinen nimetön kirjeenkirjoittaja paljastuu rikkaan yritysjohtajan vaimoksi, tämä asettaa keskitien ajelehtijalle ehdottoman vaatimuksen: "jätä kaikki ja seuraa minua".
Siihen ei miehestä ole. Eikä miehistä yleensäkään.
Artikkelin lähde Kaleva