Toivottavasti traditioksi

Konsertti

Johann Sebastian Bach: Matteus-passio. Solistit Mark Wilde, Markus Nieminen, Mia Huhta, Jenny Carlstedt, Tuomas Katajala, Petri Pussila, Kari Kaarna. Oulun Kamarikuoro ja Madetojan musiikkilukion kuoro. Oulun kaupunginorkesteri johtajanaan Arvo Volmer. Oulun tuomiokirkko 26.3.

Oululaiset täyttivät hiljaisen viikon tiistai-illan konsertissa tuomiokirkon viimeistä sijaa myöten. Mutta mitä kummaa: ei näkynyt ulos asti kiemurtelevaa lippujonoa, ei taistelua paikoista, ei ahtautumista parhaisiin penkkeihin. Matteus-passio sai arvoisensa alun. Kiitos niille, jotka tämän olivat saaneet aikaan.

Yli neljännes vuosituhannesta on kulunut siitä, kun Tuomas-kanttori sävelsi tämän suurimuotoisimman teoksensa osana virkansa velvoitteita. J.S. Bach vastasi Leipzigin neljän kirkon musiikista sekä tavallisissa jumalanpalveluksissa että kirkkovuoden juhla-aikoina.

Näihin tarkoituksiin hän sävelsi valtavan määrän musiikkia, josta suuri osa kuitenkin ehti kadota ennen kuin sen arvo havaittiin.

Felix Mendelsohn-Bartholdyn 1829 Berliinissä kokoama Matteus-passion esitys oli yksi tärkeä tapahtuma Bachin kunnianpalautuksessa. Se aloitti myös kehityksen, joka on tehnyt hiljaisen viikon Matteus-passiosta yhden eurooppalaisen musiikkikulttuurin vakiintuneimmista traditioista.

Oulussa tiistai-illan esitys oli toinen kahden vuoden sisällä. Toivottavasti Matteus-passiosta muodostuu täälläkin traditio.

Arvo Volmer huolehti tapansa mukaan taitavasti sekä kokonaisuuden koossapysymisestä että yksityiskohtien vivahteikkuudesta. Jeesuksen kärsimyshistoria rakentui jännitteiseksi ja tiheneväksi draamaksi.

Matteus-passion soitinkokoonpanoon ei kuulu vaskia eikä patarumpuja, koska hiljaisen viikon musiikissa vältetään voimakkaita tehoja. Puupuhaltimilla on sen sijaan paljon hivelevän kauniita solistisia tehtäviä.

Barokkiväriä orkesteriin toivat viola da gamba, oboe d'amore ja cembalo. Vielä tärkeämpää oli, että orkesterin ja kuoron työskentely kauttaaltaan noudatti barokille tyypillistä non legato -artikulointia, mikä auttoi myös yksityiskohtien kuulumista tuomiokirkon vaikeassa akustiikassa.

Kari Kaarna oli harjoittanut kuoron kapellimestarille iskeväksi instrumentiksi, joka replikoi tarkasti ja toteutti suuremmat kuoro-osuudet ja koraalit vivahteikkaasti.

Sind Blitze, sind Donner (27b) toteutui todellisena myrskynä, jossa salamat sinkoilivat. Koraalien säerajojen käsittely ei seurannut totuttuja kaavoja.

Alun ja lopun suuret kuoro-osuudet soivat mehevästi, vaikka minun makuuni loppukuoron tempo oli liian nopea ja sävy liian valoisa.

Solistit olivat kautta linjan hyvää tasoa. Solisteista avainasemassa on evankelista. Voi jopa sanoa, että hänen mukanaan esitys kaatuu tai kestää. Evankelistan tehtävä on viedä tarinaa eteenpäin ja jaella puheenvuoroja tarinan henkilöille.

Vain muutamassa kohdassa Bach on kirjoittanut evankelistan laulettavaksi melodianpätkiä, joissa on vahvaa tunnelatausta. Suurimmaksi osaksi evankelista laulaa suhteellisen askeettista resitatiivia, jonka elävöittäminen tapahtuu fraseerauksella ja sävyjen ja voimakkuuden varioinnilla.

Mark Wilde käytti näitä mahdollisuuksia taitavasti. Hänen kaunisvärinen tenorinsa soi vapaasti ja tasaisesti kaikissa rekistereissä.

Markus Niemisen kaunis basso sopi Jeesuksen rooliin erinomaisesti. Hän lauloi vakuuttavasti Jeesuksen repliikit, joita jouset säestävät ”pyhyyden sädekehänä”. Mia Huhta, Jenny Carlstedt, Tuomas Katajala ja Petri Pussila vastasivat paneutuvasti ja ammattitaidolla passion aarioista, joissa pysähdytään tarinan yksityiskohtien tunnelmiin.

Aariat ovat pitkiä noudattavat yleisimmin tuon ajan oopperoista tuttua rakennetta: niitä edeltää resitatiivi ja aaria koostuu kolmesta jaksosta, joista viimeinen on ensimmäisien kertaus. Tenorisolistilla on selvästi muita vähemmän laulettavaa.

Tuomas Katajalaa olisi kyllä mieluusti kuunnellut enemmänkin. Eräs kauneimmista soolo-osuuksista oli Jenny Carlstedtin toteutus aariasta Erbarme dich (39).

Tekstivihko on välttämätön yleisölle, mutta aiheuttaa aina myös äänellisiä ongelmia. Tällä kertaa harmitti erityisesti, että lehdenkäännön kohina söi yhden pienen, mutta sekä musiikillisesti että psykologisesti tärkeän kohdan, jonka evankelista laulaa Pietari hiilivalkealla -kohtauksen (38) lopussa.

Pitäisikö meidän kaikkien harjoitella äänetöntä lehden kääntämistä samalla, kun konsertin järjestäjät miettivät omia keinojaan ongelman ratkaisemiseksi.

Leena Hyvönen

Artikkelin lähde Kaleva