Viisi vaihtoehtoa naiskohtaloista vanhaan komediaan

Ei pysyväistä

Sick Transit. Kantaesitys. Kirjoittanut Juha Siltanen. Ohjaus Hannu Raatikainen.

Mikäpä sopii evakkoon lähtevälle teatterille paremmin kuin näytelmä muuttokuorman pakkaamisesta!

Älykkökirjailija Juha Siltanen on antanut tekaistulle muuttofirmalle nimeksi Sick Transit, joka ei ole ihan sama kuin lentävä lause Sic transit (gloria mundi) eli Niin katoaa (mainen kunnia).

Peräti seitsemän henkeä hosuu purkamassa Timo Reinikan esittämän jupin kotia, joka sijaitsee pyörönäyttämöllä.

Lopputulos ei tietenkään ole se, miltä alusta saakka näyttää. Sanoman syvällisyys kuoriutuu kirjailijan ja ohjaajan yhteispelistä, kun muuttoliikkeen aikana nousee esille kysymys, kumpi kannattaa viedä matkassaan, tavarat vai ystävät.

Näyttelijäryhmällä on sen verran kiire muuttolaatikoittensa kanssa, ettei tulkinta toistaiseksi kaikkein syvimmältä luotaa, vaikka onnistumisen ainekset ovat kasassa. (KM)

Liki kuunnelma

Magdalan Maria. Dramatisointi ja ohjaus Liisa Toivonen. Rooleissa Hannele Nieminen, Eeva-Maria Kauniskangas.

Päässä kumisee Magdalan Marian kallo, pyhäinjäännös Provencessa, kun kuuntelen Marianne Fredriksonin romaaniin pohjaavaa tekstiä. En kuitenkaan muistele Jeesus Kristus Superstar -musikaalia, vaikka tässäkin puhutaan Jeesuksen ja Marian suhteesta.

Lastenkamari on telttaharsottunakin suuri verrattuna tämän tuotannon alkutilaan, Hietasaaren pikkuhuvilan 15-henkiseen katsomoon. Kaikki kokijat eivät nyt pääse liki ihoa. Leipää, viiniä ja keskustelua tarjotaan lopuksi edelleen.

Oikea vesi solisee. Oikea hiekka rahisee. Puhe kulkee ja käyskelee, saa piristysruiskeen nuoren Marian levittäessä balsamia laulullaan.

Välähdyksenomaiset lisä-ääniupotukset eivät kaipaisi kummoisiakaan, niin tässä olisi valmis kuunnelma.

Ovi, kankaaseen heijastettu ikkuna ja kaksi jakkaraa - siinä näyttämökuva. Katsomo on ”kulissi” sekin, lainatavaraa jo kodittomaksi joutuneelta 100-vuotiaalta Oulun Työväen Näyttämöltä. (SH)

Ihmisen ikävä

Olga. Teksti Laura Ruohonen. Sovitus, lyhennys ja ohjaus Liisa Toivonen.

Onneksi Laura Ruohosen vientinäytelmä ja menestysnäytelmä Olga (1995) osui näyttelijä-ohjaaja Liisa Toivosen tielle ja se saatiin vaikka typistettynä Ouluun. Tässä koskettavassa ja herkkää aihetta käsittelevässä nykynäytelmässä kohtaa kaksi sivuraiteilla liikkuvaa, yhteiskunnalle melkein näkymätöntä ihmistä: erakoitunut vanha nainen ja nuori rehellinen roisto.

Ja onneksi Oulun kaupunginteatterista löytyi kaksikko, jonka harteille lähes koskemattomana tabuna näyttäytyvän ikäihmisen ja nuorukaisen rakkaustarinan voi laskea. Suhdetta tarkastellaan kuin suurentavan polttolasin läpi: syvä näytelmä huutaa palavasti inhimillistä rakkautta.

Nimirooli on kirjoitettu legendaariselle näyttelijättärelle Eeva-Kaarina Volaselle. Oulun Tuula Meisaari on vähintään yhtä uskottava ja vereslihalla. Nuoren sympaattisen etsijän ja hulttion roolissa Kasperi Nordman on hyvin herkullinen. Esityksessä uhmakas suoruus ja iholla kihelmöivä kaipaus kääriytyvät toisiinsa. (EK)

Julmat leikit

Kylmä tila. Kantaesitys. Kirjoittanut ja ohjannut Miko Jaakkola.

Kokoonpanohalli, joka on kuin kerrostalojen väliin jäävä pihakuilu, on ihanteellisen ankea ympäristö perheväkivaltaa käsittelevälle näytelmälle.

Yleisö istuu puistonpenkeillä, joiden alle on unohtunut leluja. Kaiken keskellä odottavat tyhjät pihakeinut. Katsojan rooli on kuin tirkistelijän, kun Mikko Leskelän ja Mirjami Kukkolan pariskunta käy läpi ammoin alkanutta perhehelvettiään.

Risto Tuorilan turvallisen tuntuinen naapuri Jan, joka joutuu sekantumaan asiaan, on kuin yksi meistä katsojista. Vaikutelma syntyy siitäkin, että hän istuu samanlaisella penkillä kuin me sivulliset.

Esitys päättyy yleiseen ankeuteen, sillä mitään alkua tai loppua ei ole, on vain pätkä perhehelvettiä anteeksipyyntöineen, anteeksiantoineen, mustasukkaisuuksineen, toteutumattomine toiveineen ja muistoineen.

Tunnelmantiivistäjä on myös vuorokauden aika: yö tähtineen, autonvaloineen ja yöpaitaisine naisineen.(KM)

Stockalla?

Syntipukki. Teksti Agapetus. Ohjaus Mikko Kivinen.

Niin kiertyvät asiat, että kun Agapetus aikoinaan lienee tarkoittanut näytelmänsä tavaratalo Sammolla Helsingin tavaratalo Stockmannia, niin saman firman Oulun uuteen haaraliikkeeseen Sampo nytkin assosioituu - vaikkei rohdososaston myyjättärellä Irja Salolla liene mitään afäärejä paikallisen liikkeenjohdon kanssa.

Mikko Kivinen osaa ottaa ilon irti tavaratalon arjen sattumuksista, väärinkäsityksistä ja virhearvioista. Hän liioittelee, maalaa ja hersyttelee. Rouva Ilolan (Anneli Juustinen) laukkuepisodi käy komedian oppitunnista.

Janne Raudaskoski suoriutuu jekyll & hydemaisesta kaksoisroolistaan hengästyttävän luonnikkaasti. Myös muut näyttelijät solahtavat sujuvasti osiinsa. Liekö Kivisen idea jatkaa tahallisesti näytelmän tunnistamisleikkiä, kun henkilökunnan päälliköstä on tehty niin Jorma Ollilan näköinen mies?

Näytelmän opetus: miehetkin juoruavat! (EK)

Nokkelat nimet kiinnostavat yritysmaailmaa: Ei Logosta? Job Automation Groupiin

Kone voittaa

Umbra. Kantaesitys. Leena Krohnin romaanista dramatisoinut ja ohjannut Miko Jaakkola.

Valkoinen varasto ei ole niin steriili tila kuin nimi antaa ymmärtää, se tuntuu korkealta ja kapealta. Se on sillä tapaa nuhruinen, että modernin monologin esittäjä Risto Salminen näyttää siltä kuin hänet olisi unohdettu tänne.

Ehkäpä Salminen hyvinkin vastaa Leena Krohnin vuonna 1990 ilmestyneen kirjan mystistä Umbraa.

Umbrasta ei nytkään saa oikein selvää, kun Umbramme istuu merkillisellä istuimellaan edessään outo akvaario, jossa uivat oikeat kalat, ja keskustelee robotin - tai neuraalitietokoneen - kanssa.

Umbran ääni on konemainen ja pilkallinen mutta se katoaa tähän akustisesti pirulliseen tilaan.

Katsoja rupeaa epäilemään itseään kuulovammaiseksi, kunnes esityksen nauhoitetut osuudet todistavat, ettei kuulijan kuulossa välttämättä ole vikaa.

Valkoisen varaston puheakustiikkaa ei vain liene testattu. (KM)

Minä Oy

Ei logoa? Kantaesitys. Idean kehittely Tuire Tuomisto ja Hannu Raatikainen.

Norppa on hyvin inhimillisen oloinen eläin, etenkin oblomovilaisen, päämäärättömästä oleskelusta nauttivan ihmisen oloinen. Juha Watt Vainiokin vertaa laulussaan hyljettä viiksekkääseen vanhaan poikaan.

Teatterin pommisuojassa norppa on valjastettu ympäristöpolitiikan ja globaalin vaikuttamisen mahdollisuuksien yrityksen mannekiiniksi. Esitys koostuu kolmesta kuvasta/kuvaelmasta.

Jos on olemassa sumeaa logiikkaa, on myös usvaisia metaforia. Tässä tapauksessa norppakaksikko kamppailee passiivista kuluttaja-asennetta ja luontoa saastuttavaa itsekästä kerskakulutusta vastaan. Eläinkunta tavoittelee sopimusta ihmiskunnan kanssa.

Pommisuoja on piuhoineen, kuin vakoilumuseo. Piikittämisen eli todellisuuspaon estävässä sinivalossa mönkivät oranssit (!) norpat, tanssinopettajaopiskelijat Karoliina Oksanen ja Antti Kaitakari. Kummastuttava ja mieltä kaivelemaan jäävä esitys. (EK)

Omat munapäät

Job Automation Group. Kantaesitys. Suunnittelu ja ohjaus Mikko Korsulainen.

Suuren näyttämön sivutilassa ollaan mustassa hallissa, jossa ei ole penkin penkkiä. Seisovilta sijoilta valinnan nopeimman tuotannon - toinenkin viisitoistaminuuttinen on - seuraaminen on vaivatonta. Harvemmin tulee katuteatterissakaan istahtaneeksi. Kadulle nimittäin voisi tämä sanaton työryhmä oululaisteatterin viedä.

Esikuvaa ei tarvitse etsiä: korkeita ”munakalloja” myöten sukua The Natural Theatre Companyn coneheadseille. Teatterissa syksyllä lapsille Taina Mäki-Ison johdolla tehty Avainkepponen saattaa olla ollut myös jonkinlainen johdattelija, entä jos aikuisille...

Koomisen puvullinen ja salkullinen mieskolmikko on itseään automaatiota, joka kuitenkin lankeaa pörisemään leikkiauton myötä. Lohdukas sanoma siis: jotain luovaa vielä sisuksissa. (SH)

Tuplat tuulat

On rakkautes ääretön. Kantaesitys. Maria Peuran romaanista dramatisoinut ja ohjannut Liisa Toivonen.

Tekniikan ja elävän näyttelijän yhteistyötä kokeillaan Vänmannin valinnassa muuallakin kuin Maria Peuran palkitusta esikoisromaanista tehdyssä dramatisoinnissa.

Tuula Väänänen on herkkä ja hienovireinen näyttelijä, varmasti parhaita mahdollisia valintoja välittämään Maria Peuran upeasti kuvattua arkaa aihetta, insestia.

Liisa Toivonen on ohjaustyössään halunnut kokeilla tekemällä työryhmänsä kanssa videon, jossa Tuula Väänänen esittää kutakuinkin samat asiat, joita hän esittää livenä näyttämöllä.

Kokeilusta olisi tullut nyt nähtyä tuloksellisempaa, ellei ohjaaja olisi pistänyt näyttelijäänsä tekemään aivan liian usein kohtauksia yksi yhteen: siis täsmälleen samat asiat kankaalla ja sen edessä.

Näin esityksestä tuli varsin yksi-ilmeinen, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut paljon enempään. (KM)

Tarinaa sävelin

On alku taas... Ritva Grönbergin laulutuokio.

Salanimen Mikko Kivivuori takana piilee lauluntekijä, jonka kynästä lähtee koskettavia muotokuvia särkyneistä ihmisistä. Ritva Grönbergin tummahehkuinen ääni sopii kuin luonnostaan näiden traagissävyisten laulelmien tulkiksi.

Tarttuvimmat melodiat ja osuvimmat riimit löytyvät kappaleista ”Kaunis Anniina” ja ”Nälkiintynyt enkeli”. Muissa lauluissa säveltäjän maneerit tulevat selvemmin esiin. Pauli Hanhiniemen ja Harri Rinteen sanoitukset ovat kliseisempiä kuin säveltäjän omat tekstit.

Laajemmalla äänenvoimakkuuksien ja -sävyjen asteikolla lauluosuuksista saisi enemmänkin irti, mutta Grönbergin tulkintojen vahvuutena on se, mikä lavatähdiltä yleensä puuttuu: kyky tarinankerrontaan.

Muusikot Mika Paasivaara ja Jari Sipilä maalaavat tarinoiden taustamaiseman rennoin mutta yllätyksettömin ottein. (RK)

Suhdetutkintaa

Puheohjelma. Kantaesitys. Teksti ja ohjaus Olka Horila.

Teatterin tiedottaja vastaa ”Ei!” aulatilassa toimittajan kysymykseen, onko Puheohjelmassa odotettavissa Horilalla muita vieraita kuin Kasperi Nordman. Käsiohjelma ennustelisi vastausta ”Kyllä”.

Pienen näyttämön sisätilaan sulkeutuva yleisö istuu täydessä valaistuksessa, sen ajan kun Horilalla on talkshow-toimittajan elkeet. Puhe vaikuttaa luotettavan luonnolliselta. Kotona telkkarin ääressä olisi kuitenkin tilavampaa. Homman edetessä paljastuu, että Olka Horila on Puheohjelmallaan tutkimassa paljon muutakin suhdetta kuin sitä mikä esittelee ensin rakastuneen parin ja sitten...

Siihen mennessä katsomon valot ovat himmenneet ja estradilla oleva pari erottautunut yksikökseen, heidän puheensakin on muuttunut näyttämölliseksi. Alussa tarjotun uskoutumisen sijasta katsomo-istujat saavat lopuksi tuta, miten privatisoitunut Horila rötköttää liki pimeässä sohvalla ja lauleskelee hissukseen talleenteen päälle. (SH)

Piirakan voimalla

Suomen sota 1940. Kantaesitys. Käsikirjoitus ja ohjaus Niina Hosiasluoma.

”Varttitunti lähtöaikaa meille silloin annettiin”, laulavat punanenäiset näyttelijät Anneli Niskanen ja Hannele Nieminen pätkän Veikko Lavin Evakon laulusta. Suunnilleen kaksi kertaa yhtä pitkän ajan eli kaksi varttia he esittävät pellenenät päässään jäähyväisiä Karjalan kodilleen jättäviä siskoksia.

Aiheen ja idean keksinyt Niina Hosiasluoma on ottanut ja antanut kovan haasteen: irrottaa hellyttävää, hilpeää, haikeaa, hupsua ja hurjaa huumoria valtavia ihmisjoukkoja koskettavasta pakolaisuuden aiheesta.

Aika venyy esityksessä kuin liima: siskokset eivät saa lähdettyä. Se on tunnistettava inhmillinen ominaisuus, kun pitäisi jättää rakas ja mieluisa paikka. Tähän venyttelyyn klovnerian keinot istuvat oikein hyvin. Itkun ja ilon äärimmäiset puuskat seuraavat toisiaan, ja välillä maistuvat karjalanpiirakat.

Vot sie, elämä on niin karjalaista. Mennyt aika näyttäytyy isomman ihmisen vaaleanpunaisissa pumpulipöksyissä ja seinille liimatuissa sota-ajan kellastuneissa lehtiuutisissa. Takapenkin mummoja pyllistely alushousuissa naurattaa. Loppumetreillä siskoksista suoriutuu kaksi viinaanmenevää kasakkaa ja Kalinka. Ne merkitsevät evakkomatkan lähtöpisteen: vieras valta nielaisee kodin ja identiteetin. (EK)

Artikkelin lähde Kaleva