Engesetin rapsodinen luonne

Konsertti

Oulun musiikkijuhlat. Oulun kaupunginoreksterin sinfoniakonsertti. Johtajana Bjarte Engeset, pianosolistina Mika Rännäli, Madetojan salissa 21.3.

Oulu on kuluneella viikolla ollut Suomen ja Norjan välisen kulttuurivaihdon epävirallinen keskus. Kapellimestari Bjarte Engeset johti Oulun kaupunginorkesteria ja muutaman kymmenen metrin päässä samassa musiikkikeskuksessa perehtyivät norjalaisnuoret kamarimusiikin saloihin pohjoismaisella kurssilla (vrt. alla oleva juttu).

Engeset osoittautui sikäli kiinnostavaksi keskipolven kapellimestariksi, ettei hän yhtään pelännyt napsauttaa kohdevaloja päälle ja tarkastella myös Jean Sibeliuksen Sinfoniaa nro 2 D-duuri op. 43 omasta sielunelämästään lähtien.

Maaliskuun 8. päivänä tuli kuluneeksi tasan sata vuotta tämän sinfonian kantaesityksestä. Sadan vuoden kaikana Sibeliuksen sinfonista tuotantoa on meillä opittu käsittelemään kansallisomaisuutena, jota on lähestyttävä isiltä saadut mittapiirustukset kädessä asiaan kuuluvalla hartaudella.

Aiheiden idut pitää asianmukaisesti kerätä ja puu kasvattaa; ja mänty pitää tulla eikä sypressi, vaikka tässä nimenomaisessa Sibeliuksessa voi tunnetusti aistia etelän ilmapiiriäkin.

Alkoipa rakentaminen mistä näkökulmasta tahansa, lopputulos yleensä on kutakuinkin aikaisempien auktorisointien mukainen. `Ken tämän käskyn rikkoo, saa iva- tahi pilkkanaurut osakseen', lukee suomalaisten kapellimestareiden käsikirjan 2. pykälässä heti Panulan ja Berglundin kunnioittamisen jälkeen.

Sibeliuksen 2. sinfonian aikana valaistui tahti tahdilta, että Bjarte Engesetillä on vahva rapsodinen luonne. Hän tuntuu ikään kuin tutkimusmatkailevan, vaikka johtaa ulkoa. Engeset piiskaa orkesterinsa menoon aina kun katsoo sen tarpeelliseksi.

Mitäpä jos tehtäisiin vaihteeksi näin? Vivacissimosta tulee lähes impossibilissimo, mutta väliäkös tuolla, kun haetaan kasvupotentiaalia.

Aikansa Enegesetin irtonaista, kertovaa tyyliä jaksoi seurailla kiinnostuneena; muttei ihan loppuun asti, koska paljon muuta uutta ei lopulta käteen jäänyt kuin lukuisia yllättäviä spurtteja, joitakin oivaltavia osavalotuksia ja paljon vaskien loilotusta torven täydeltä.

Engesetin olisi toivonut kantavan enemmän huolta jousi- ja puhallinsektioiden välisestä tasapainosta. Kaupunginorkesterin edellisen konsertin johtanut kapellimestari Moshe Atzmon meni liian pitkälle toiseen suuntaan. Hän näytti lähes koko ajan vaskiin päin avokämmentä - joten pulteissa piili patoutunutta energiaa.

Oulun musiikkijuhlien taiteellisella johtajalla, pianisti Mika Rännälillä, oli illan solistina kova pieti, sillä hänellä on riittänyt keskittymistä häiritseviä hihasta nykijöitä festivaalin aikana.

Camille Saint-Saënsin Pianokonsertto nro 2 g-molli op. 22 ei myöskään tarjoa mahdollisuuksia lepäilyyn. Jos tässä konsertossa joutuu antamaan yhtään teknisesti periksi, korttitalo kaatuu humoristiseen suuntaan viimeistään toisen osan mikkihiiritansseissa.

Mutta Mika Rännäli osoittautui urakkansa mittaiseksi taiteilijaksi, ja Saint-Saënsin konsertto sopi erittäin hyvin hänen välittömään ja valoisaan soittotyyliinsä.

Rännälin pianismi ei ilmentänyt vähäisemmässäkään määrin väkisin punnertamista, minkä vuoksi sitä oli helppo kuunnella. Ensimmäisen osan vaativimmissa kohdissa häilähti vielä joitakin suurpiirteisiä painalluksia, mutta sen jälkeen virta vei virtuoosisesti eteenpäin kohti finaalin kimaltelevaa tarantellaa, vieläpä koko ajan voimaansa kasvattaen.

Orkesteri seurasi ja täydensi solistin edesottamuksia kiitettävän notkeasti.

Konsertin alussa kuultu meksikolaissäveltäjä Manuel Poncen Eleginen runoelma (1935) oli luonut koko illalle vastaanottavaisen, suoraan vaikuttavan perushengen.

Kehän plurautti viimein kiinni Rännäli ylimääräisenä esittämä ja hänen itsensä säveltämä Aforismi 2. Lähikuukausina markkinoille tulee Mika Rännälin kaksi ensimmäistä levyä, joiden teosvalikoimaan Aforismi kuuluu.

ESKO AHO

Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva