Artikkelin lähde Kaleva
Ei Salo ollut mikään salonkien keidas
Millainen on Taina Myllyharjun näköinen museo
Kaisu Mikkola
SALO Yksi Salon seudun monista suurista pojista, emeritusprofessori Pertti Hemánus, kehuskelee mielellään koulukaupungistaan, että se on täynnä salonkeja.
Taidesalonkejako?
Naama peruslukemilla Hemánus yllyttää katsomaan vaikkapa Salon puhelinluetteloa, jossa on sivukaupalla Salon-hakusanaa!
Salon keskustan läpi ajavan bussin ikkunasta eivät salongit vilise, mutta yhden talon seinässä näkyy kilpi, jossa lukee: GALLERIA TAIDELAINAAMO.
”Hih-hih. Tämä ei todellakaan ollut mikään salonkien kaupunki. Salon Taiteilijaseura, jossa on yli 50 jäsentä, käytti aiemmin näyttelytiloinaan liikehuoneistoja. Tulin tänne rakennustyömaalle ja tein aluksi töitä kulttuuritoimistossa kännykän ja kannettavan tietokoneen kanssa.”
Äänessä on Taina Myllyharju, joka on ollut Salon taidemuseon johtaja niin kauan kuin museo on toiminut. Tarkasti ottaen tämä tarkoittaa, että siitä lokakuun 1998 päivästä, kun runsaat sata vuotta sitten rakennettu veturitalli sai uuden käyttötarkoituksen taidemuseona.
Kävijöitä ja ihmettelijöitä on riittänyt koko ajan. Viime lokakuussa Myllyharju mm. emännöi valtakunnallisia taidemuseopäiviä, joiden kävijämäärä nousi lajinsa ennätykseksi. Tämän vuoden kävijätavoite on 30 000 kävijää.
Museoon pääsee, kun seuraa radan vartta
Ken muistaa Salon nykyisen taidemuseon entisen elämän, hän osaa sinne helposti: hölmömpikin päättelee, että museon on pakko sijaita radan varressa. Niin tämä punatiilinen tornitalo sijaitseekin, asemarakennuksesta muutama askel yli asfaltoidun laiturin. On muistettava kuitenkin, että on mentävä Turun suuntaan, ei Helsingin.
Veturitalli on alkuviikon suljettuna, kun Taina Myllyharju ripustaa viisihenkisen henkilökuntansa kanssa salolaisen uransa viimeisiä näyttelyitä, Salon taiteilijaseuraan kuuluvan kuvanveistäjä Matti Nummelinin retrospektiota ja Kenen jäljillä? -nimistä suomalaisen nykyvalokuvan katselmusta.
Näitä edelsivät Oulussakin nähty Annika Rimalan tekstiilinäyttely Väriä arkeen ja oululaisittain tutunkuuloinen Space and Place eli kolme näkökulmaa arkkitehtuurivalokuvaan tekijöinä Raimo Ahonen, Ilpo Okkonen ja Jussi Tiainen.
Kun Veturitallin seuraava näyttely avataan ohjelman mukaan toukokuussa, Myllyharjun puheiden mukaan huhtikuussa hänen pitäisi olla jo siirtymässä Ouluun. Onhan uusi museonjohtaja Saloon jo haussa.
Salon Veturitallin keväämpänä avattavaa näyttelyä hän tosin on koonnut innokkaasti ja hankkinut äskettäin kyseessä olevan taiteilijan vähemmän tunnettuja teoksia ”ison pläjäyksen” kaupungin kokoelmaankin. Kysymyksessä oleva taiteilija on koko Suomen tuntema taidegraafikko Outi Heiskanen, jonka juuret ovat Salon seudulla.
”Kun minä tulin tänne, niin sanottiin, ettei täällä ole mitään, mutta kaupungilla oli noin 400 taideteosta, joista parikymmentä oli veistoksia. Teoksia oli mm. kouluissa, sillä täällä on ollut koko ajan voimassa 1970-luvulta lähtien prosenttiperiaate.”
Tänä vuonna, kun Myllyharju jättää Salon, teoksia on noin 1 300, noin 1 800 neliön rakennuksessa on tällä hetkellä näyttelytilana puolet ja budjetti 450 000 euroa.
Vipstaakkien käyttäjät puuttuvat
”Meillä ei Salossa ole videotaiteilijoita eikä vipstaakien käyttäjiä vaan perinteisten alojen edustajia”, hän määrittelee taiteilijakuntaa.
Seudulla osa-aikaisesti asuvat taiteilijat kuuluvat myös niihin, joilta tehdään hankintoja, samoin sellaisilta, jotka tekevät yhteistyötä alueen yritysten kanssa.
Taina Myllyharju kertoo esimerkkinä, miten on hankittu maalauksia Alvar Gullichsenilta, jonka kesäpaikka on Somerniemellä, ja prosenttirahoilla Stefan Lindforsilta ammattikorkeakoulun tiloihin teos, jossa toukka kuoriutuu. Lindfors samoin kuin Ristomatti Ratia ja Antti Nurmesniemi tekevät seudulla yritysyhteistyötä.
Prosenttiperiaatteella hankittavien teosten hankintapolitiikkaan kuuluu, että mietitään rakennuksen teema, ja Lindforsin tapauksessa hyönteiset sopivat siihen.
Liikuntaesteiset, maahanmuuttajat
Tämän vuoden painopisteisiin Salon taidemuseossa on määritelty mm. museon ja yleisön välisen vuorovaikutuksen lisääminen. Myös fyysisen ja sisällöllisen saavutettavuuden parantaminen kuuluu oleellisiin asioihin: ”Tämä on hyvin liikuntaesteisten saavutettavissa.”
Maahanmuuttajat, joista Salossa on etenkin venäläisiä, ovat olleet saavutettavuusprojektissa mukana. Museonjohtajan hämmästykseksi paljastui, ettei informaatio ollutkaan kulkenut, ja nyt maahanmuuttajien tavoittamiseksi kokeillaan uusia konsteja.
Eläkeläiset yhä enemmän huomioon
Myllyharjun mielestä samantyyppisiä painopisteitä kannattaa tuoda tuliaisina Ouluunkin.
Oulusta puhuessaan hän korostaa taidekasvatustyötä. Lastenkulttuuri saakoon näkyä taidemuseossa enemmän, mutta taidekasvatustyön pitää ulottua kaikkiin ikäryhmiin. Erityisesti hän mainitsee eläköityvät ja eläkeläiset, jotka pitää ottaa enemmän ja enemmän huomioon.
Näyttelypolitiikassaan Salon kokemusten perusteella hän haluaa korostaa jatkossakin taidehistorian koko kenttää. Oikeastaan hänen puheensa vaikuttavat suorastaan poliitikon puheilta ennen vaaleja, varsinkin kun hän innostuu puhumaan taideteollisuuden, rakennustaiteen, taidekäsityön ja valokuvauksenkin tärkeydestä ja mitä tästä kaikesta seuraa.
Kun näyttelypolitiikka ja taidekasvatus onnellisesti yhdistyvät, se saattaa vaikuttaa ympäristön kunnioittamiseen ja ilkivallan vähenemiseen:
”Taiteen kautta voi kertoa kipeitä ja vaikeita asioita.”
Tosiasiahan on, että häntä itseään odottavat kipeät ja vaikeat asiat:
”Oulussa ovat isot haasteet: koko talo pitää tervehdyttää henkilökunnan kanssa. Siinä on pieni tekeminen.”
Kun Myllyharju soitti hiljattain Oulun taidemuseoon ja kysyi Oulun kävijätutkimuksia, hän sai vastauksekseen, että mitä. Työsarkaa tälläkin alueella riittää mutta hänellä ovat jo suunnitelmat valmiina.
Taina Myllyharjun mielestä on tärkeää lisätä esimerkiksi tietoisuutta siitä, mitä taidemuseoissa tehdään ja saada arvostusta työtä kohtaan. Tätä kautta kiinnitetään myös huomio alan palkkaukseen. ”Siinä on tosi paljon tekemistä”, nousee taas uusi hanke listoille.
Taide ei kuulu varastoon
”Olen tekemässä Saloon kokoelmapoliittista ohjelmaa, niin etteivät teokset ole varastoissa vaan esillä esimerkiksi kaupungin virastoissa ja niin että ne ovat suunnilleen sen ikäisiä kuin rakennuksetkin, joihin niitä sijoitetaan.”
Myllyharjun mielestä museon tulee olla pääsääntöisesti alueensa taiteen tietopankki ja keskus.
Kun Myllyharjua kuuntelee, elämä Salon taidemuseossa vaikuttaa kovin auvoiselta. Mutta tyytymättömiäkin ääniä on kuulunut. Eräs näistä oli Salon seudulla asuva entinen oululainen valokuvaaja Reijo eli Rax Rinnekangas.
Kun Oulun museonjohtajaa valittiin, Rinnekangas esiintyi aktiivisesti Myllyharjua vastaan.
”Kyllähän täällä muutama muukin rutisee, ettei täällä olla niin kansainvälisiä kuin jotkut ovat toivoneet. Mutta meidän pitää rakentaa niin, että pohja on kunnossa - sitten ruvetaan levittämään siipiämme. Ennen kuin museo oli valmiskaan, Rinnekankaan visio oli, että tänne pitäisi saada Itämeren alueen johtava piirustusmuseo. Mutta sellaisessa arkkitehtuurin pitäisi olla pimeä bunkkeri, jotta voitaisiin näyttää paperipohjaisia töitä. Ehkä hän ei ymmärtänyt käytännön asioita”, museonjohtaja sanoo ja korostaa, että museon pitää olla ankkuroituna kaupungin perusrakenteisiin yhtä itsestään selvästi kuin kirjasto.
Yksi opettaja vaikutti tuhansiin
Taina Myllyharju kertoo esimerkkinä, kuinka vähästä kävijäluvut saattavat olla kiinni. Hänen esimerkkinsä henkilö on hiljattain eläkkeelle siirtynyt kuvamaataidonopettaja Varpu Mäkipuro, joka asettui Saloon aikanaan Oulusta seudulle muuttaneen miehensä, edesmenneen taidemaalari Sakari Mäkipuron kanssa:
”Kun Varpu Mäkipuro, joka toi tänne aina luokkia, jäi eläkkeelle, sijaiset eivät tuoneetkaan luokkia ja kävijämäärät putosivat tuhansilla.”
Kaisu Mikkola
Tällainen tästä neljässä vuodessa tuli. Taina Myllyharju uuden elämänvaiheen edessä
Veturitalli-museon kahviossa seuranaan paitsi Milla Riskan teoksien pienoisnäyttely myös nuori perheensä.
Artikkelin lähde Kaleva