Artikkelin lähde Kaleva
Mareografi palveli 56 vuotta
Arto Murtovaara
RAAHE Ruottalon takarannalla, lähellä Mikonkaria, on pieni luoto, jolla vieläkin seisoo pieni tiilinen rakennus. Monille sen toimintatarkoitus on hämärä, vaikka rakennuksen valkoiseksi maalattu peräseinä on palvellut väylämerkkinä, kummelina alueen vesiliikennettä.
Tuo Hornankallion luoto rakennuksineen palveli vuodesta 1922 joulukuun alkuun 1978 mekaanisena mareografina eli veden pinnan mittausasemana. Merentutkimuslaitoksen professorien H. Renqvistin ja Rolf Wittingin kehittelemä mittalaite oli tiilirakennuksen sisällä. Rakentamisesta huolehti urakoitsija H. Pukinkorva, joka pystytti vastaavan mareografin myös Ouluun samana vuonna.
”Näitä mareografeja on Suomen rannikolla yhteensä kolmetoista”, selvittää tutkimusavustaja Stina Visa Merentutkimuslaitokselta.
Rakennuksen sisällä on kaivo, josta johtaa putki mereen. Jäät siirsivät kiviä Hornankalliolla ja putki meni lyttyyn. Kunto meni sen verran huonoksi, että tässä vaiheessa ryhdyttiin harkitsemaan siirtoa. Syyskuussa 1977 toiminto siirrettiinkin Rautaruukin satamaan. Vuonna 1995 valmistui uusi luotsiasema ja sen yhteyteen rakennettiin uuden sukupolven mareografi. Se toimi yhtä aikaa parisen vuotta Rautaruukin vastaavan kanssa.
Mekaanisen, kerran viikossa vedettävän laitteen korvasi automaattinen järjestelmä. Vanhassa systeemissä tieto saatiin mareografin piirtämänä rullana vasta kuukauden päästä, Visa kertoo. Nykyisin mareografi on digitaalinen rekisteröinti- ja tallennuslaitteisto.
”Nythän veden korkeuden arvot tulevat automaattisesti puhelinlinjaa pitkin. Tunnin arvot kerätään heti tasatunnin jälkeen ja ne saadaan näyttöruudulle saman tien.”
Meskuksen suku
Ensimmäisenä mareografia hoiti kalastaja Heikki Meskus. Hänen vaimonsa Lempi oli Merentutkimuslaitoksen kortistojen mukaan vastuussa 1939-44 ja vuodesta 1957 heidän poikansa Kalevi on hoitanut mareografia, osan aikaa tiettävästi äitinsä kanssa.
Vasta 1969 hoitajaksi tullut Unto Riikonen oli ensimmäinen henkilö perheen ulkopuolelta ja viimeisenä mittauksista huolehti 1975 aloittanut Erkki Koivisto, joka hänkin on kalastaja. Kesällä 64 vuotta täyttävä Juhani Tokola muistaa hyvin mareografin ja osaa selittää sen toimintaperiaatteenkin, sillä Heikki Meskus oli hänen tätinsä Lempin aviomies.
”Talvisaikaan rakennusta piti lämmittää, siinä oli takka sitä varten. Kaivoon laskettiin aika iso öljylamppu, joka piti sen sulana”, Tokola muistaa.
Kaavakuvassa näkyy hyvin paperinauha, johon kynin varustettu kehä piirsi veden korkeutta luonnollisessa koossa. Tokolan mukaan itse rulla oli voipaperia (tarkkaan ottaen kyse oli erikoispaperista), joten herkkä jälki näkyi hyvin siinä. Niin kuin toinen kaavakuva osoittaa, vedessä oli pallo (uimuri), joka nousi tai laski pinnan mukaan. Se oli suojassa tuulen vaikutukselta, joten välittyvä tieto oli luotettavaa. Kerran kuussa paperi katkaistiin, laitettiin pyöreään rautasuppiloon ja lähetettiin Merentutkimuslaitokselle, Tokola kertoo.
Helsingissä vastaava mareografi sai sähköt jo vuonna 1918, Hornankalliolta ne puuttuvat yhä. Vaikka tilaa pyrittiin pitämään lämpimänä, se ei aina riittänyt. Visan muistiinpanot merkintäkorteista kertovat, että kaivo oli esimerkiksi 1968 jäässä kaksi kuukautta. Myös 1970-luvulta löytyy puutteita, ilmeisesti jäätymisen tai tukkeutumisen aiheuttamia häiriöitä.
Stina Visa on itse ehtinyt käsittelemään samanlaisia rullia ja monet merkinnät raporteissa ovat hänen tekemiään.
Raavon tarkkaa
Vapaa-ajan kalastajana, sivuammattilaisena iät ajat toiminut Unto Riikonen (s. 1947) kertoo saaneensa työn mikonkarilaiselta kalastajalta, edesmenneeltä Kalevi Meskukselta. Auton apumiehen paikan saanut Meskus muutti kaupunkiin, eikä enää viitsinyt talvisaikaan kulkea tarkastamassa mittalaitteita. Talvisin lämmittäminen ja kaivon sulana pitäminen oli sen verran vaateliasta. Nykyisin terästehtaalla vuorotöitä tekevä Riikonen asui lisäksi aivan vieressä.
Tehtäviin kuului kerran viikossa tarkan kellonajan merkitseminen. Lisäksi hänen täytyi vaihtaa katkennut paperi taikka kuluneet kynät. Kerran kuukaudessa paperi lähetettiin Helsinkiin ja niiden perusteella veden korkeuden vaihteluista pystyttiin laatimaan kellontarkka kehityskäyrä.
”Ei siinä muulloin ollut ongelmaa, paitsi kun vesi nousi tai laski nopeasti. Se saattoi katkaista paperin tai liitukynät,” Riikonen kertoo. ”Pakkasella piti käydä melkein joka päivä katsomassa, että kelluke oli vapaana vedessä.”
Kerran viikossa tehty kontrollimittaus täytyi tehdä huolellisesti; kellonaika laitettiin tarkasti itse paperiin päivämäärineen.
”Se oli kyllä raavon tarkkaa. Siinä ei suoraa viivaa juuri koskaan ollut.”
Muutaman vuoden välein Merentutkimuslaitokselta käytiin tekemässä kiintopisteen mittaus; Riikonen ei muista varmasti, tehtiinkö mittaus joka vuosi vai joka toinen vuosi. Laitos vahvistaa, että se toimitettiin joka vuosi.
Riikonen otti hyvissä ajoin kisälliksi nyt jo edesmenneen Erkki Koiviston ja opetti hänelle tehtävät. Riikonen ei ole aivan varma, mutta hän muistelee mittausaseman päässeen loppuvaiheessa jäätymään Koiviston sairauden takia.
Merentutkimuslaitoksen aikeissa on kunnostaa Hornankallion mareografi toimivaksi, kunhan tarkoitukseen vaan saadaan varat. Se tulisi toimimaan Lapaluodon aseman kanssa rinnakkain, ikään kuin varalla.
arto murtovaara
Vakaa sija. Hornankallion mareografirakennus sijaitsee Ruottalon takarannalla pienellä luodolla. Valkoiseksi maalattu takaseinä palveli aikanaan väylämerkkinä Ulkoleton suuntaan Mikonkarin nokalla olevan aukon yli.
arto murtovaara
Muisto elää. Unto Riikonen on viimeinen elossa oleva Hornankallion mareografin hoitaja. Hän on käynyt edellisen kerran täällä vastatessaan vielä veden korkeuden mittauksesta.
Artikkelin lähde Kaleva