Kappale kirjan varhaishistoriaa

Käsikirjoituksesta kirjaksi

Maija Kallinen

OULU Kirjapainotaito syntyi kentälle, jota hallitsi vahva ja vakiintunut käsikirjoituskulttuuri. Myös varhaisimmat inkunaabelit painettiin asuun, jossa ne muistuttivat paljon käsikirjoituksia.

Esimerkiksi erillistä nimiösivua ei yleensä käytetty. Sen sijaan inkunaabelien lopussa oli usein kappale, jossa kirjan tekijä, otsikko, painaja sekä painovuosi ja -paikka mainittiin.

Nimiösivuja alettiin käyttää 1470-80 -luvulla, mutta vasta 1520 tienoilla useimpiin painettuihin kirjoihin liitettiin myös nimiösivut.

Lähtökohdat olivat aluksi puhtaan käytännölliset: kun painettuja tekstinippuja kuljetettiin muihin kaupunkeihin sidottavaksi ja myytäväksi, nipun päällimmäinen tekstisivu usein tahraantui. Aluksi nimiösivu oli pelkkä tyhjä lehti, joka suojasi muuta painatetta. Vähitellen sivulle alettiin lisätä teoksen nimi tunnistusta helpottamaan. Pian nimi sai seurakseen muita tietoja ja painettuja koristuksia.

Bolognalaisen pajassa

Oulun yliopiston kirjaston lahjoitusvaroin hankittu Ricardus de Mediavillan teos Commentarius in quartum librum Sententiarum on painettu Dionysius Bononiensiksen kirjapainossa. Bononiensis eli ”Bolognalainen” tunnetaan myös nimellä Dionysius Bertochus.

Paljon muuta historiantutkimus ei tiedäkään miehestä, joka paitsi painoi, myös kantoi suurimman taloudellisen vastuun Mediavillan teoksen julkaisemisesta.

Bertochus toimi kirjanpainajana sekä Bolognassa että Venetsiassa 1480-90 -luvulla, ja hänen painamistaan kirjoista ehkä kuuluisin oli eräs uskonpuhdistaja Savonarolan teoksista.

Kirjapainotaito edusti 1480-luvulla uusinta viestinnän teknologiaa, ja kirjojen painamiseen ja kustantamiseen liittyvä business eli tuolloin ensimmäistä suurta nousukauttaan.

Kesti parikymmentä vuotta Gutenbergin keksinnöstä, ennen kuin kirjapainotaidon nopea leviäminen Euroopassa alkoi. Vauhtiin päästyään kehitys oli laviinimaista: kun vuonna 1470 arviolta 19 kaupungissa oli kirjapaino, vuonna 1500 painoja oli jo noin 255.

Käsin vai painettua

Käsikirjoitukset olivat kauniita ja niitä arvostettiin keräilykohteina. Ei siis ihme, että inkunaabelit pyrkivät muistuttamaan käsikirjoituksia myös tässä suhteessa.

Painetun tekstin lomaan sommiteltiin yhä edelleen kauniita, käsin väritettyjä koristeita ja näyttäviä alkukirjaimia. Tiedetäänpä, että jo 1400-luvulla muutamat käsikirjoitusten ostajat tulivat petetyiksi, kun käsin kirjoitetuksi luultu teksti paljastuikin painetuksi.

Käsikirjoitukset pitivät siis hyvin pintansa kirjojen rinnalla. On arviotu, että vielä 1500-luvun puolivälissä Euroopan tärkeimmissä kirjastoissa oli enemmän käsikirjoituksia kuin painettuja kirjoja.

Painovirhepaholaiset

Usein ajatellaan, että painetut kirjat sisälsivät vähemmän kirjoitusvirheitä kuin käsikirjoitukset. Itse asiassa tilanne oli monesti päin vastoin. Mitä halvemmalla kirja pyrittiin tuottamaan, sitä suurempi oli todennäköisyys, että latojan lukutaito oli lähes olematon. Lisäksi painojälki oli usein suttuista tai kömpelöä - Oulun yliopistolle lahjoitetun inkunaabelin kohdalla näin ei kuitenkaan ole.

Käsikirjoituksista oli mahdollista hankkia ns. tarkistettuja kopioita, joissa virheellisyydet oli minimoitu. Painetut kirjat olivat siis bulkkitavaraa kauniiden ja huoliteltujen käsikirjoitusten rinnalla.

Renessanssiaikaisen keräilijän näkökulmasta kirjapainotaito ei tuonut mukanaan edistystä vaan rappiota.

Kirjan menestystarina

Painetut kirjat olivat 1400-luvulla yhä varsin hintavia. Varsinkin paperi saattoi maksaa yhtä paljon kuin painamiseen käytetty työvoima. 1500-luvulle tultaessa kirjat kuitenkin halpenivat.

Suhteellinen halpuus teki mahdolliseksi uusia käytänteitä käsikirjoituksiin verrattuna: riviväliä voitiin harventaa ja lyhennösten käyttöä vähentää. Entistä luettavampia kirjasintyyppejä laadittiin, ja kaiken kaikkiaan teksteihin voitiin tuoda lukemista helpottavaa, mutta tilaa vievää ilmavuutta. Erityisesti humanistit suosivat selkeästi ja luettavasti ladottuja kirjoja. Sen sijaan esimerkiksi lakitekstit säilyivät yhä ahtaina ja lyhenteitä täynnä - ilmeisesti lakimiehet olivat tottuneet jo tuolloin lukemaan myös ”pienellä präntättyä”.

Mediavillan inkunaabelissa tiivistyy ja konkretisoituu palanen keskiajan oppineisuutta ja renessanssin teknistä tietotaitoa. Vuosisadat ovat kuluneet, ja Bertochuksen painama teos on yhä siistikuntoinen ja luettava. Huolellinen ja ammattitaitoinen työ kestää vuosisatoja.

Voi vain kysyä, mahtaavatko meidän digitoidut kulttuuriteollisuustuotteemme olla viiden sadan vuoden päästä käytettävissä samalla tavoin kuin Mediavillan inkunaabeli nyt.

Aika näyttää, mutta me emme ole sitä näkemässä.

Kirjoituskokonaisuus perustuu Maija Kallisen perjantaina Oulussa inkunaabelin luovutustilaisuudessa pitämään juhlaesitelmään. Kallinen toimii Oulun yliopiston Historian laitoksella aate- ja oppihistorian yliassistenttina.

Ville Kartimo

Kirja keskiajalta. Ricardus de Mediavillan teos Commentarius in quartum librum Sententiarum. Oulun yliopiston kirjastolle lahjoituksen myötä hankinnan mahdollistaneet osapuolet edustavat itsekin painotuotekulttuurin eri osapuolia: Ideal Office, Rank Xerox, Sanomalehti Kaleva, Suomalainen kirjakauppa.

Painettu Venetsiassa 1489

OULU Oulun Yliopiston kirjastolle lahjoitusvaroin hankittu teos on Ricardus de Mediavillan Commentarius in quartum librum Sententiarum eli Kommentaari Sentenssien neljään kirjaan.

Mediavilla (k. n. 1300) oli syntyjään englantilainen, ja hänen alkuperäinen nimensä olikin Richard Middleton. Middletonin kylä sijaitsee aivan nykyisen Manchesterin kupeessa.

Middleton opiskeli teologiaa Oxfordissa ja Pariisissa, jossa hän valmistui teologian tohtoriksi.

Tohtoriksi väitteleminen oli keskiajalla hyvin harvinaista, sillä ura ylioppilaasta tohtoriksi kesti 15-20 vuotta. Ei siis ihme, että useimmat tyytyivät teologian opinnoissa pelkkiin alkeisiin.

Mediavillan kaikkea tuotantoa ei oletettavasti ole säilynyt meidän päiviimme asti. Ilmeisesti mies oli kuitenkin varsin tuottelias, sillä eräissä aikalaislähteissä häntä nimitetään tittelillä ”vakaa ja tuottoisa, mitä perusteellisin ja arvovaltaisin tohtori Ricardus de Mediavilla”.

Kirjastolle nyt lahjoitettu inkunaabeli liittyy keskiajan oppineisuuteen olennaisella tavalla, muutenkin kuin kirjoittajansa henkilön kautta. Mediavillan kommentaarihan on selitysteos keskiaikaisen yliopistolaitoksen tärkeimpään teologian oppikirjaan, Petrus Lombarduksen Sentensseihin. Kurssikirjana sitä tavattiin vielä 1700-luvullakin.

Sentenssit on italialaisen teologi Lombarduksen (n. 1100-1164) tunnetuin teos. Siinä käsiteltiin systemaattisesti katolisen teologian kaikki osa-alueet sekä kanonisen lain piiriin kuuluvia asioita.

Mediavillan kommentaarikin käsittelee siten kysymyksiä, joita voisi nykykielellä luonnehtia käytännölliseksi etiikaksi. Teos antaa ohjeita mitä erilaisimpia ihmiselämän tilanteita varten. Paljon painoa pannaan avioliittoa koskeville säännöksille. (MK)

Lahjoitusinkunaa-beli Oulun yliopistolle

Oulun yliopiston kirjasto on saanut lahjoituksena yli 500 vuotta vanhan kirjan, inkunaabelin.

Latinan kielen sana incunabula tarkoittaa sananmukaisesti lapsuutta, kehtoa ja kapaloita.

Nimitystä alkoivat käyttää oppineet 1600-luvun puolivälissä tarkoittamaan ennen vuotta 1501 painettuja kirjoja. Heidän mielestään ennen tuota kirjapainotaito oli ikään kuin lapsenkengissään.

Tosiasiassa vuosi 1501 ei merkitse mitään jyrkkää murrosta kirjan historiassa.

MK

Artikkelin lähde Kaleva