Alan miehet estradilla

Konsertti

Oulun kaupunginorkesterin sinfoniakonsertti 3. Johtajana Moshe Atzmon. Solistina Andrei Pisarev, piano. Oulun Madetojan salissa 14.3.

Tshaikovskin Pianokonsertto nro 1 b-molli op. 23 ja Brahmsin Sinfonia nro 4 e-molli op. 98. Ellei klassis-romanttiseen ohjelmistoon suuntautunut kuulija saa näistä sielulleen ravintoa, niin ei sitten mistään. Viimeksi mainittuhan kuuluu musiikinhistorian rikkaimpiin partituureihin.

Tshaikovski-Brahms -akseli myös virittää odottamaan konsertilta enemmän perinteistä soittamisen käsityötaitoa kuin esimerkiksi joku Kortekangas tai Karlsson. Millä tavoin esitys tekee itsensä tykö, ettei se vaikuttaisi vanhan varaston opportunistiselta kertaukselta runsaslukuisemman yleisön toivossa.

Moskovalaisen pianistin Andrei Pisarevin ahdettu Tshaikovski-näkemys ainakin pysäytti miettimään.

Ei turhia romantisointeja orkesterin palon inspiroimana, vaan tinkimätöntä uusvenäläistä oktaavien piiskausta ja kirkasta, nopeaa toimintaa aivan inhimillisyyden äärirajoille asti.

Motto: tunnetta syntyy kun sormet käyvät.

Ei puuttunut kuin että vahtimestari H. Krankka olisi finaalivaiheissa ottanut sivusta väliaikoja ja huudellut solistille: ”Atzmon ja orkesteri 0.3 sekuntia jäljessä, älä anna periksi, hop, hop!”

Solistin kommunikaatio orkesterin kanssa vaikutti enemmän muodollisuudelta, koska näin on kirjoitettu, kuin aidolta yhdessä tekemiseltä vastavuoroisuuden periaatteella.

Pianisti voitti. Hänen loputonta osaamistaan piti ihmetellä; samalla sitä, miten periaatteessa romanttisesta teoksesta voi jättää kaikkein vivahteikkaimman sävyasteikon niin vähiin.

Jättämisestähän tässä oli kyse, ja koulukunnasta, ei suinkaan taitamattomuudesta.

Kapellimestari Moshe Atzmonilla oli vaikeuksia saada Brahmsin 4. sinfonian alkupuoli kasaan soittajien arastellessa sointeja ja sisääntuloja. Koneisto ei millään tahtonut asettua luontevaan järjestykseen.

Sinfonian edetessä orkesterin ja kapellimestarin välinen yhteisymmärrys parani kaikilta osin, ja jossakin puolivälin jälkeen paketti alkoi vihdoin toimia Atzmonin käsissä suurin piirtein sillä värikkyydellä ja tarkkuudella, jota hän ajoi takaa.

Unohtumattomaksi tätä Brahmsia ei kokonaisuutena voi kehua, mutta monin kohdin se oli jälleen osoitus soittajiston kehityksestä. Jouset alkavat olla maan parhaimmistoa ja puhallinsektiot kutakuinkin kunnossa.

Huilisti Matti Närhinsalo soitti soolonsa varmaotteisesti, mikä ei ollut yllätys, kun on muutaman kerran kuullut orkesterin uudistuneen huiluryhmän edesottamuksia.

Sinfonian ulkoa johtaneen Moshe Atzmonin koko olemus paljasti, ettei hänen ole usein tarvinnut antaa armon käydä soittajille oikeudesta, vaan esimerkiksi hiljaisimpien sävyjen oli oltava juuri sitä, minkä hän sopivaksi katsoi - lopputuloksen uhallakin.

Ei silti sovi katsoa lahjahevosta suuhun. Oulussa on viime vuosina vieraillut kapellimestareina niin paljon nousevia kykyjä, että tällainen legendaariseksi mainittu alan mies edusti jo tervetullutta vaihtelua.

ESKO AHO

Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva