Ennen oltiin naamatuttuja

Siitä millaista elämä oli sotien jälkeisessä Oulussa torin rannan tienoilla kertovat Uuno Laukan kuvat.

Teksti

Marjaleena Blåfield

”Tämäpä onkin visaisempi juttu”, aprikoivat kamarineuvos Atte Kalajoki, 87, asessori Eino Snellman, 81 ja metsänhoitaja Lauri Cajan, 77, tutkiessaan vanhaa kuvaa kauniista ja kookkaasta puutalosta.

Sellaisesta, joka upeasti edustaa sitä oululaista vanhaa puurakentamista, jota nykyään voi vain muistella.

Herroilla on tutkittava kymmenkunta valokuvaaja Uuno Laukan (1914-1978) 1950-1960 -luvuilla ottamaa kuvaa. Kaikki ne sijoittuvat nyt muutoksia kokevaan kauppatorin tienooseen ja Meritulliin

Arvon herrat ovat Oulu-seuran pitkäaikaisia jäseniä. Rinta rottingilla kulkeviksi Oulun harmaiksi enimensseiksi heitä ei kuitenkaan voi mainita, yhtyvätpä he Oulussa kasvaneen elokuva-asiantuntija ja professori Peter von Baghin mielipiteeseen siitä, että avojalakaset joskus ovat turhankin itsetietoisia. Von Baghista itsestään ei Oulussa ole sellaisia muistoja. Pikemminkin hänet muistetaan vaatimattomasti vanttuut kädessä kadulla liikkuneena lukiolaisena.

Mutta asiaan palataksemme. Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmiin kuuluvan kuva esittää Aleksanterinkadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa sijainnutta harvinaisen kaunista puutaloa. Kookkaassa rakennuksessa ikkunoita riittää kumpaankin suuntaan kymmenen kappaleen verran.

Ja Atte Kalajoki sen keksii: kyseessä on Hyryn talo. Erikoista siinä on erkkerin yläpuolella sijaitseva parveke. Sellaisia kamarineuvoksen mukaan oli Oulussa vain kaksi.

Talon Pakkahuoneenkadun puoleisessa päässä sijainneessa viereisessa rakennuksessa toimi Hyryn omistaman Villatehtaan konttori ja tehtaanmyymälä. Villatehdas sijaitsi Pikisaaressa ja lopetti toimintansa vuonna 1963. Se tarjosi parhaimmillaan työtä 300 hengelle. Heistä suurin osa oli naisia.

Kun nykyoululaiset kuvittelevat kauppatorin aikanaan sykkineen kaupungin sydämenä ja Oulun elämän keskipisteenä, herrat määrittelevät sen sanalla kauppapaikka.

Kauppaneuvos Valde Hyryn talon sijainti olikin kaupanteolla oiva. Kaupunkiin hevosilla matkanneet maalaiset saattoivat pysähtyä konttorin ja tehtaanmyymälän eteen vaihtaakseen villansa tehtaan tekemiin kodin tekstiileihin ja pukineisiin. Rahaa tuossa kaupankäynnissä ei käytetty. Muut tuotteensa he sitten möivät torilla.

Hyryn talon kookas kellari palveli myös torikauppiaita. He säilyttivät kellarissa myyntiartikkeleitaan. Talon maanalaisiin tiloihin kuuluivat myös viinikellari ja holvattu, keittiön alapuolella sijainnut kotitalouskellari.

Uuno Laukka kuvasi vuonna 1878 rakennetun talon vuonna 1962, juuri ennen sen purkamista. Talon oli Valde Hyry ostanut Seppäsen pakkohuutokaupasta vuonna 1931. Vaikka rakennus oli loistokunnossa, se purettiin arvokkaan tontin takia. Nykyisin paikalla on Pohja -yhtiön rakentama asuinkerrostalo. Juuri tuohon kulmaan on suunnitteilla Kallioparkin sisääntuloaukko.

”Mutta mahtaako talossa sen jälkeen enää kukaan voida asua”, ihmettelee Eino Snellman.

Ihmisiä Uuno Laukan kaupunkikuvissa ei juuri näy siksi, että Laukka ottivat useimmat niistä aamuyöstä, kello viiden tienoissa. Hänen poikansa opettaja Matti Laukka kertoo isän saattaneen käydä kuvaamassa samaa kohdetta useamman kerran saadakseen valon mieleisekseen. Laukan toivomus oli, että kuvat menevät museolle ja sitä noudatettiin.

Pohjois-Pohjanmaan museo onkin taltioinut kuvista tuhansia kappaleita tietokoneelle ja kaupunkilaiset voivat tutustua niihin myös internetin kautta osoitteesta ppm@ouka.fi.

Uuno Laukka oli monen yrityksen, myös Oulun Villatehtaan hovikuvaaja. Toimittuaan jonkun aikaa sanomalehti Kalevan lehtikuvaajana, hän siirtyi vuonna 1945 yksityisyrittäjäksi.

Kaupungin keskustassa sijainneessa studiossaan hän otti muotokuvia ja tallensi yksinoikeudella filmille kaikki oululaiset koululaiset sekä armeijaa käyneet. Yksityishenkilöistä ottamansa muotokuvat hän määräsi kuolemansa jälkeen tuhottavaksi. Niin myös tehtiin.

Torinrannan kuvassa vuodelta 1962 riittää avaruutta. Hotelli Vaakunaa, nykyistä Radisson SAS -hotellia ei vielä ole, ei liioin kirjastoa eikä teatteritaloa. Rannassa laitimmaisena sijainnut pieni rakennus on Lauri Cajanin mielestä katsastuskonttori ja sen vieressä oleva kookkaampi linja-auton tavaraterminaali.

Lauri Cajan suoritti ajokortin tuossa katsastuskonttorissa joskus 1950-luvulla. ”Kovin suurpiirteisesti se siihen aikaan myönnettiin. Minulta kysyttiin yhtä liikennemerkkiä, jota en tunnistanut. Mutta kortti tuli, eikä kaupungissa tuohon aikaan kovin monta liikennemerkkiä ollutkaan.”

Atte Kalajoki säilytti rannan vajassa venettään Varjakan huvilalle soutaakseen. Lähinnä jo purettua Standard -huoltoasemaa olevaa kaksikerroksista rakennusta kutsuttiin Nederlaakiksi eli ala-varastoksi. Se siirrettiin aikanaan Sanginjoella ja toimii nykyään Pehkolanlammella kaupungin edustustilana. Siellä arvovieraille syötetään rieskaa ja lohisoppaa.

Eino Snellman muistelee, että ”raivofunkkista” edustanutta tasakattoista linja-autoasemaa pidettiin uutena kovin hienona ja verrattiin Viipurin linja-autoasemaan. Nyt sekin on historiaa.

Torin rannasta oli näköyhteys Linnansaarelle, jonka uimalasta on yksi kuvista. Atte Kalajoki arvelee sen otetun vuonna 1946, jolloin pohjoissuomalaiset ja pohjoisruotsalaiset mittelivät voimiaan uintikilpailussa. Kamarineuvos taisi olla tuolloin TUL:n puheenjohtaja.

Lauri Cajan naureskelee uimalan olleen kovin moraalinen. ”Siellä oli erikseen tyttöjen ja poikien puoli ja aita välissä jottei katseille tulisi kiusauksia.”

Valokuvaaja Laukka on tallentanut nyt patsaaseenkin ikuistetun toripolliisi Piipon jutustamassa kahden keppiä käyttävän herrasmiehen kanssa. Herrasmiehet jäävät tunnistamatta, mutta kepit ovat arvattavasti heidän 50-vuotislahjojaan. Keppi tavattiin ennen vanhaan antaa lahjaksi nykykäsityksen mukaan vasta aikuisikään ehtineille miehille.

Eino Snellman arvelee hyväntuulisen kalakauppiaan olevan Simpan Aino, hänen äitinsä ystävätär, joka asui Diakonissalaiton taloa vastapäätä. Tuohon aikaanhan eivät oululaiset puhuneet kodeistaan katuosoitteilla, vaan talon omistajan nimellä.

Lauri Cajan huomaa, että kalaostoksilla olevat rouvat ovat pukeutuneet ”sääkeristi” turkishattuun.

Turkishattuja kauppasi aikoinaan torilla myös kauppias Hamidulla, jonka asiakkaista Uuno Laukka on nimennyt kookkaimman, eli asioitsija Saukkosen pojan.

Hamidullan kangaskauppa sijaitsi myöhemmin Kirkkokadulla. Kauppias Hamidulla oli tataari ja hänen isänsä muuttanut aikanaan Ouluun Venäjältä. Suuret ikäluokatkin muistavat kauppias Hamidullan kauniin ja temperamenttisen vaimon.

”Ennen oltiin Oulussa ainakin naamatuttuja, tiedettiin kasvot ja mahdollisesti nimetkin, vaikka ei muuten tunnettukaan. Nyt saattaa kaupungilla liikkua montakin tuntia niin, ettei yhtään tutunnäköistä ihmistä tule vastaan”, Eino Snellman kertoo.

Artikkelin lähde Kaleva