Muistoja poikavuosilta ja isien sotaretkiltä

Kirjoja

Pohjan pojista Pohjan miehiksi. Sotilaspoikatoimintaa Oulun Suojeluskuntapiirissä. Ouluseudun Sotilaspoikien Perinnekilta ry. 2002

Teo Sorri: Vienalainen pilvilinna. Omakustanne 2001.

Väinö Antinoja: Vapaaehtoinen. Omakustanne 2001.

Alle 17-kesäisillä pojilla ei ollut virallisesti pääsyä Suojeluskuntajärjestöön, johon lähes kaikki isänmaalliset Suomen miehet aikanaan kuuluivat. Kova halu päästä maanpuolustustoimintaan oli kuitenkin myös miehenaluilla jo ennen sotia.

Suurimpiin suojeluskuntiin muodostettiin ns. oravakomppanioita ja sittemmin suojeluskuntien poikaosastoja. Jatkosodan aikana, 17.9.1941 poikatoiminta muutettiin omaksi järjestöksi, jonka nimeksi tuli Sotilaspojat.

Varsinaista sotilaspoikatoimintaa kesti vain runsaat kolme vuotta, 1941-44. Samanhenkistä toimeliaisuutta oli tosin jatkunut kaksi vuosikymmentä toisen nimisenä.

1990-luvun alussa virinnyt Sotilaspoikien perinnetoiminta keskittyy lähinnä jatkosodan ajan muistoihin. Vain vanhimmat tuolloisista sotilaspojista ehtivät sotilaiksi rintamalle. Nuoremmat palvelivat puolustusponnisteluja vapaaehtoisina sotilaspoikina kotirintaman tehtävissä, kuten lähetteinä. Osalle heistä avautui sotilaallisiakin töitä kotiseutunsa ílmapuolustuksessa ja desanttien torjunnassa.

Sotilaspoikajärjestö koki syksyllä 1944 saman kohtalon kuin Suojeluskunta ja Lotta Svärd -järjestöt: lakkauttamisen Neuvostoliiton vaatimuksesta.

Entisille sotilaspojille alkoi pitkä hiljainen kausi. Vanhemmilla veljillä ja isillä riitti omista rintamakokemuksistaan kerrottavaa ja kirjoitettavaakin. Aniharva sotakirja kertoo jotain sotilaspoikien osuudesta. Nykypolvelle on jäänyt melko tuntemattomaksi koko heidän järjestötoimintansa, vaikka kyse oli aikanaan Suomen ylivoimaisesti suurimmasta nuorisojärjestöstä.

Entiset Oulun seudun sotilaspojat ovat perinnekiltansa puitteissa tehneet suuren urakan kootessaan omien poikavuosiensa muistot ja samalla koko kotiseutunsa sotilaspoikatoiminnan vaiheet 320-sivuiseksi kirjaksi.

Tuloksena on 80 artikkelia sisältävä sarja kuvauksia ja historiatietoa. Kaikkiaan 30 kirjoittajalta kertyneestä aineistosta puolet on tehnyt kolmikko Heikki Miettunen, Pentti Kaukonen ja Matti Korhonen. Miettunen yksin on kirjoittanut 20 artikkelia, Kaukonen ja Korhonen kymmenkunta mieheen.

Omien muistojensa ja tovereittensa haastattelujen lisäksi kirjoittajilla on ollut erinomaisina lähteinä myös akateemisia opinnäytteitä, kuten Matti Aallon ja Päivikki Korhosen pro gradu -tutkielmat.

Kirja antaa melko tyhjentävästi tietoa kaikesta siitä, mitä Oulun Raatissa ja muiden suojeluskuntatalojen tienoilla poikatoiminnan nimissä puuhattiin.

Urheilulla oli siinä keskeinen sija. Monet kirjan luvuista ovatkin kuvauksia kilpailuista tulosluetteloineen. Useat niiden nimistä tulivat nuoremmillekin tutuiksi 1950-luvulta alkaen koulujen voimistelunopettajina tai urheilumiehenä, useat OPS:n mestarijääpalloilijoina.

Valtakunnallisesti nimekkäin lienee Veikko Hakulinen, joka Karjalan evakkona vaikutti lyhyen aikaa Oulussa.

Ilmailumiehenä Pentti Kaukonen on laatinut kiinnostavat kuvaukset Oulun ilmapuolustuksesta ja sotilaspoikien ilmailuaiheisista puuhista, joilla on suora jatkoyhteys Oulun Ilmailukerhon toimintaan.

Kirjan varsinaisesta aihepiiristä hieman loitoten Kaukonen tarkastelee hakaristi-merkin käyttöä suomalaisena sotilastunnuksena. Harmillisesti se on sotkettu natsitunnukseen, vaikka siihen ei ole historiallisia perusteita.

Sotilaspoikien omia tunnuksia ja rintamerkkejä esittelee Matti Korhonen artikkelissaan. Kirjaan on lainattu myös laulujen tekstejä sekä tietoja järjestön kasvatusperiaatteista ja tutkintovaatimuksista sekä runsaasti valokuvia.

Dramaattisia kuvauksia on jopa vain pienoiskiväärillä tai haulikolla varustettujen sotilaspoikien suorittamista desanttijahdeista maakunnassa. on Erityisesti Väinö P. Karppisen artikkeli Kiimingin ”Desanttimäen” tapahtumista syyskuulta 1942 on perusteellinen ja kiintoisa kuvaus. Kirjaan on saatu vaihtelevan tasoiset historiikit myös maakunnan eri paikkakuntien sotilaspoikatoiminnasta Kuusamoa ja Kuivaniemeä myöten.

Teo Sorrin Vienalainen pilvilinna ei ole varsinainen sotakirja, vaikka aihepiiriltään liittyykin sotaisiin aikoihin. Vienan Karjalassa käytiin 1920-luvulla sisällissotaa, jossa Suomikin oli jossain määrin osapuolena. ”Viena vapaaksi” -iskulause ei koskaan toteutunut epätoivoisista yrityksistä huolimatta.

Pohjan prikaatissa täyden sotilasuran palvellut kapteeni Teo Sorri on evp-vuosinaan tehnyt uutta uraa lehtimiehenä ja kirjailijana. Hän julkaisi 1990-luvulla viisi kirjaa. Kuudenteen hän on saanut kiehtovan aiheen oman isänsä rovasti Arvi Sorrin jäämistöstä.

Ennen papiksi tuloaan Iitissä apulaisnimismiehenä toiminut Arvi Sorri sai keväällä 1920 kutsun lähteä Vienan Karjalaan Suomen hallituksen valtuutetun, serkkunsa Kaarlo ”Santeri” Haapasen sihteeriksi ja avustajaksi. Aitiopaikalta he saivat seurata vienalaisten itsenäistymisyritystä ja todeta pilvilinnan sortuvan.

Vienalaiseen pilvilinnaan Teo Sorri on huolellisesti kerännyt saatavissa olevan aineiston tuosta muutaman viikon kestäneestä episodista. Isä-Sorrin päiväkirja tuhoutui retken sekasortoisissa loppukahinoissa.

Myöhemmin eläkevuosinaan rovasti laati kirjalliset muistiinpanot retkestä. Poika on nyt niiden pohjalta voinut tehdä osittain dokumentaarisen, pienen romanttisen tarinankin sisältävän 190-sivuisen kirjan. Lisäaineistoa hän on saanut arkistoista, haastatteluista ja paikan päältä.

Mikä on kornitsa? Sekin selviää kirjan lopussa olevasta karjalaisen sanaston luettelosta: Sana tarkoittaa vierashuonetta, kamaria. Sorrin kirjassa on muutakin kiintoisaa kansatieteellistä aineistoa, kuten valokuvia, jopa I. K. Inhan yli osata vuotta sitten kuvaamista otoksista alkaen.

Isänsä kokemuksista on myös kemiläinen Väinö Antinoja koonnut pienen, kiehtovan kirjan, joka liittyy likimain samaan aikakauteen kuin Sorrin teos.

Antinojan Vapaaehtoinen liittyy Viron vapaustaisteluun vuonna 1919. Kirjoittajan oma isä - alias Iisakki Isokoski oli yksi niistä 200:sta, jotka kuuluivat oululaisen vänrikki Sulo Kallion kokoamaan pohjalaiskomppaniaan vapaaehtoisjoukossa.

Kaikkiaan ”Pohjan Poikien” tuloksekkaalle Viron retkelle osallistui yli 3 000 suomalaista. Sotalukuinen joukko heistä jäi kaatuneina sille tielleen. Kirjan Iisakki haavoittui kranaatista, joka silpoi hänen vartiotoverinsa kuoliaaksi.

Rikostutkijan työstä eläkkeelle jäänyt Antinoja sanoo itse tätä ensimmäistä kirjaansa historialliseksi romaaniksi. Sen aihepiiri on hänelle hyvin tuttu ja tapahtumien puitteet hän kertoo ilmeisen todenmukaisina. Pääosa kirjan henkilöhahmoista ovat kuitenkin puhtaasti fiktiivisiä, kuten romaanimuotokin. Ehkäpä hieman liian hyväuskoisesti kirjoittaja uskoo lukijoidensa osaavan itse erottaa fiktion faktoista.

PEKKA KOIVISTO

Melkein sotapoikia. Oulun sotilaspoikien leiriläisjoukko lähdössä rekan lavalla Jääliin kesällä 1943.

Artikkelin lähde Kaleva