Hanuristi harrastaa sivuvaunullisia

50-vuotias

Mikko Oikarinen Muhoksella.

”Pieninä palasina on leipä maailmalla”, toteaa Mikko Oikarinen. Hän elättää itsensä ja perheensä hanurinsoittoa opettamalla sekä hanureita myymällä ja huoltamalla.

Limingassa syntynyt ja lapsuutensa asunut Oikarinen kiinnostui hanurinsoitosta jo pikkupoikana. Äidin puolelta suvusta löytyi pelimanneja, tarpeeksi kauas mentäessä tuli vastaan säveltäjä Armas Maasalokin.

Poikasena omaan soittopeliin ei ollut vielä varaa, mutta sen aika tuli, kun Oikarinen aloitti ensimmäisessä työpaikassaan Mikkelissä. Tuolloin traktorinmyyjänä työskennellyt mies alkoi systemaattisesti opiskella hanurinsoittoa ja päätyi pian sitä myös opettamaan. Pohjoiseen palatessa musiikki seurasi mukana.

Elinkeino soitonopetuksesta tuli viitisentoista vuotta sitten alkaneella elämän toisella kierroksella, avioeron jälkeen.

”Musiikkimiehen alakerrassa Torikadulla aloitettiin hanurikoulu, siitä se lähti sitten kasvamaan ja pian tuli myyntipuoli mukaan. Sillä olisi ihan hyvin pärjännyt, mutta koko ajan mentiin huonompaan suuntaan, myyntimäärät pieneni ja harrastus väheni”, Oikarinen muistelee.

Avuksi tuli huoltotyö, johon Oikarinen kouluttautui muun muassa Venäjällä ja Italiassa. Korjaustaitoja tarvitaan myös myyntipuolella, sillä suurin osa markkinoilla liikkuvista hanureista on käytettyjä. Uusien maahantuonti on romahtanut.

Mutta vaikka myyntimäärät ovatkin vähäisiä, on toimialue laaja: eteläisin paikkakunta, jonne Oikarinen on hanurin myynyt, on Ahvenanmaa, pohjoisin Kittilä. Piirit ovat pienet, ja jos joku etsii tietynlaista mallia, saattaa myyjä löytyä toiselta puolelta maata.

Oppilaita Oikarisella on nykyisin runsaat 70. Omaa hanurikoulua hän vetää Kempeleessä ja Limingassa, lisäksi tulevat Muhoksen ja ympäristökuntien kansalaisopistopiirit, Oulu-opisto ja kotiopetus. Pitkään laskusuunnassa ollut harrastus on elpymään päin.

”Meillä on tällä hetkellä paljon hyvää nuorta soittajakuntaa, mutta virtuooseja ei enää tahdo tulla. Tämähän on verrattavissa urheiluun: jos vanhemmat kuskaa peleihin eikä itse tarvitse tehdä mitään harjoituksen eteen, jäädään siihen että osataan hyvin. Mutta virtuoosi menee ja harjoittelee, vaikka jo osaa”, soitonopettaja pohtii.

Koulutuksessa on Oikarisen mielestä modernia musiikkia painotettu perinteen kustannuksella.

”Venäläisissä soittajissa, maailmanluokan taiteilijoissa, ihailen sitä että jos niille sanoo `soita Kotkan ruusu', niin ne soittaa. Mutta jos suomalaiselle vasta konservatoriosta valmistuneelle sanoo niin, niin tämä ei rupea soittamaan koska se ei ole taidetta. Siinä on ollut yksi epäkohta. Ehkä tämä on nykyisin vähän korjaantunut, kun kansanmusiikin kautta on tultu lähemmäs perinnettä.”

Soittokeikkoja Oikarinen ei itse juuri tee, joitakin kesäisiä hääesiintymisiä lukuunottamatta. Keikkamuusikon työ on raskasta, eivätkä korvaukset ole häävejä. Lisäksi esteenä on iltojen täyttyminen opetuksesta, vain lauantait jäävät vapaiksi.

Aikaa löytyy silti toiselle intohimolle, venäläisille sivuvaunullisille moottoripyörille.

”Niiden luonne on kokonaan toisenlainen kuin japanilaisten. Nehän on sellaisia pörrääjiä, mutta nämä vaan lotkottelee. Ja kun on kolme ratasta, niin niillä ei kaadu”, Oikarinen nauraa.

Kiinnostus sivuvaunullisiin virisi pikkuhiljaa puolikymmentä vuotta sitten, kun naapuri kehotti miestä tuomaan pyörän rajan takaa. Nyt Oikarinen välittää pyöriä ostajille.

”Asiakaskunta on huumorintajuista porukkaa. Kesällä olin kokoontumisajoissa, ja se oli vähän kuin stalinistien kesäleiri. On (neuvosto)armeijan vaatteita ja koppalakkeja ja rinta kiiltää mitaleista. Sanankäänteissä monet viljelee vanhakantaista kommunistien sanastoa, `lopullinen voitto saavutetaan' ja tämmöistä.”

Voittoa pyörien maahantuonti ei ole vielä tuottanut, mutta muuten harrastuksesta on hyötyä: venäjän kielen taito pysyy hakureissujen ansiosta kunnossa. Sitä tarvitaankin, onhan Oikarisen nykyinen vaimo Venäjältä kotoisin ja tuttavapiiriin kuuluu sikäläisiä hanuritaiteilijoita.

Mikko Oikarinen juhlii merkkipäiväänsä Kostamuksessa ravintola Vernisazissa kello 17:stä (paikallista aikaa) lähtien.

Tapio Maikkola

Mies ja työkalu. Hanurinsoitto ei ole kovin tuottoisaa, mutta kun pysyy leivässä, niin sehän riittää, sanoo Mikko Oikarinen.

Artikkelin lähde Kaleva