Kaupunkitilan esilukijat

Arkkitehtuurinäyttelyitä

3 taiteilijaa, 3 paikkaa. Eva Löfdal, Silja Rantanen, Maaria Wirkkala.

Suomalaisia nykyarkkitehteja: Seppo Huttu-Hiltunen.

Molemmat Rakennustaiteen museossa Helsingissä 14.4 saakka.

Rakennustaiteen museon kevään päänäyttelyssä kolme taiteilijaa esittää tulkintansa kolmesta kaupunkitilasta.

Paikat sijaitsevat Ruotsissa, näyttely ja teokset ovat Statens konstrådin tukemia.

Töiden tavoitteena on tuoda nykytaidetta arkiseen elinympäristöön. Nämä kolme työtä tekevät sen kehräämällä kaupunkitilan aineksista uusia merkityksiä.

Jokamiehellä ja -naisella on muutenkin luovuttamaton oikeus lukea arkiympäristöstään sitä mitä haluaa; taiteilijat toimivat tässä prosessissa eräänlaisina esilukijoina ja alleviivaajina. Töillään he pyrkivät hoksauttamaan, raottamaan ikkunaa, heittämään valokiilansa rajattomien merkitysten avaruuteen.

Eva Löfdal on jalostanut Kalmarin perinteikästä Suurtoria hienovaraisin keinoin. Torikivetystä on ulotettu aukiota reunustavien katujen yli, osa torista on kivetty uudelleen, jolloin pintaan muodostuu reittejä ja matonkaltaisia paikkoja. Torin alle on upotettu vesiputkisto, jonka solina kantautuu torilla kulkijan korviin ritiläkansien läpi. Torille on myös sijoitettu uusia lyhtypylväitä punaisine valoineen.

Silja Rantasen kohteena on Arlandan lennonjohtotorni. Rantanen on valinnut katkelman Antoine de Saint-Exupéryn tekstiä, joka kiertää renkaina 80 metriä korkeaa tornia. 16 senttiä korkeat kirjainlaatat on valmistettu yksitellen mosaiikkibetonista.

Maaria Wirkkala rakensi puolestaan Lundin yliopiston biolääketieteellisen keskuksen sisäpihalle kaksi pientä lasitaloa. Kooltaan ja olemukseltaan kotipuutarhurin kasvihuonetta muistuttavat tilat tarjoavat ajatuksia herättäviä kohtauspaikkoja.

Näyttelyssä tilat välittyvät katsojalle vain kuvien ja piirustusten avulla. Vaikka esillä oleva aineisto saakin mielikuvituksen liikkeelle, lienee ilmeistä, että teoksille näyttely ei tee täyttä oikeutta.

Ympäristötaide, jos mikä, on koettava siinä yhteydessä, johon se on suunniteltu ja josta se ammentaa sisältönsä.

Virikkeitä näyttely silti voi antaa. Taide arkkitehtuurin täydentäjänä ei ole pelkästään suurmiehen pronssipää portinpielessä eikä edes rakennuskustannuksista prosentin maksanut öljymaalaus aulan seinällä.

Nämä työt tuovat esiin sen voiman, mikä on merkitysten kerroksellisuudessa, siinä, että taiteilija tuo pienin elein esiin paikan yllättäviäkin ominaisuuksia ja piirteitä. Tämä on mahdollista lähes missä tahansa.

Ja jos teokset voivat herättää katsojassa kykyä itsekin katsoa avoimin silmin ympäristöään, on toteutunut se, mitä tavoiteltiin ja oikeastaan vähän enemmänkin.

Taideteos ei ole ainoastaan tullut osaksi arkista elinympäristöä, vaan salakavalasti hivuttautunut katsojan ja kokijan korvien väliin. Taiteilijahan on vasta esilukija ja alleviivaaja, varsinainen tulkinta olkoon vastakin katsojan etuoikeus.

Museon pienen näyttelytilan sarjassa Suomalaisia nykyarkkitehteja on vuorossa oululainen Seppo Huttu-Hiltunen. Näyttely piirtää kuvan arkkitehdista, jonka työt ovat luontevasti olleet kehystämässä viime vuosikymmenten pohjoissuomalaista arkielämää.

Varhaisimmissa töissä, kuten CCC-toimitalon luonnoksissa ja Rauman virastotalon kilpauiluehdotuksessa on Oulun koulun postmodernia ilmettä. Näyttelyssä päätöinä esittäytyvät uusimmat työt, CCC:n pääkonttori Oulunsalosta ja JOT Tooling Ruukin yrityspuistosta edustavat oululaisversiota uuden teknologian teräs- ja lasisävytteisestä arkkitehtuurista.

Pientalosuunnittelijana Huttu-Hiltusen merkkituote näyttää olevan valkoinen pulpettikattoinen puutalo, jossa tärkeä osansa on tilojen herkällä ryhmittelyllä niin pohjassa kuin leikkauksessakin. Taserot ja huoneiden lomittuminen porrastettujen julkisivujen katveisiin elävöittävät sinänsä pelkistettyä arkkitehtuuria. Hieman liikutaan jo rajoilla, joilla kodinomaisuus vaihtuu julkisen rakennuksen luonteeksi.

Arkkitehdin huumoria edustavat kolmenkin vesirännin sijoitus rinnakkain, mutta muutoin pohjaratkaisut kertovat asiallisesta ja käytännönläheisestä suunnittelijasta, jopa perfektionistista.

Ilmeisesti Huttu-Hiltunen on myös vaativa työnantaja; piirustukset on jaksettu viilata loppuun asti, olipa sitten kysymys hukkaneliöiden karsimisesta tai materiaalien tutkimisesta.

Näyttelyssä esiteltävät kilpailuehdotukset kertovat toimeksiantojen saannin vaikeudesta. Oulunsalon Pihakartanon talot olivat kutsukilpailuvoittoja. Palkitsemattomia ehdotuksia Meritullin alueelle ja Oulun arkkitehtiosaston lisärakennuksiksi on mielenkiintoista katsoa jälkeenpäin, yhtenä kuvastajana tekijänsä ajatusmaailmasta.

Huttu-Hiltusen työt edustavat hyvää ammattitaitoa. Ne vastaavat käyttäjiensä odotuksiin hyvän hovimestarin tavoin.

Erityisen räväkkänä tai näyttävänä ei tyylilajia voi pitää; tässä mielessä on ilahduttavaa, että museo on hyväksynyt Huttu-Hiltusen työt näyttelysarjaansa. Vaikka ne eivät jäisikään arkkitehtuurihistoriaan käänteentekevinä merkkipaaluina, on laadukas suunnittelu sinänsä esilletuomisen arvoista.

Näyttely luottaa kuvien voimaan. Aineistoa tukevia sekä arkkitehdin ajatuksia valaisevia tekstejä voisi olla enemmänkin, tarvitsematta pelätä lankeamista selittelyjen suohon.

JOUKO KUNNAS

arkisto

CCC:n pääkonttori Oulunsalossa. Arkkitehti Seppo Huttu-Hiltusen suunnitteleman rakennuksen virallisissa avajaisissa nähtiin presidenttitason vieraita. Nyt Huttu-Hiltunen on esittelyvuorossa Rakennustaiteen museon Suomalaisia nykyarkkitehteja -sarjassa.

Artikkelin lähde Kaleva