Rumallakin on arvonsa

Timo Jokelainen

OULU Modernin arkkitehtuurin suojelusta puhuttaessa herätetään usein yleistä ihmetystä. Ihmisten on vaikea ymmärtää esimerkiksi sitä, miksi Linnanmaan yliopistokampuksen 1970-luvulla valmistuneita osia on haluttu suojella.

”Ihmisillä on taipumus suhtautua kriittisesti edellisen polven tekeleisiin”, arkkitehti ja filosofian tohtori Jukka Jokilehto luonnehtii uudehkon rakennuskannan suojeluun liittyvää vastustusta.

Kansainvälisestikin tunnettu restaurointi-teoreetikko Jokilehto on ollut tällä viikolla Oulussa arkkitehtuurin osastolla vierailevana luennoitsijana. Hän on esittänyt ajatuksiaan professori Kaisa Broner-Bauerin kutsumana arkkitehtuurin historian laboratorion järjestämällä kurssilla Modernin arkkitehtuurin restaurointi: teoria ja käytäntö.

Kuten rakennussuojelu, niin myös restaurointi liitetään yleensä vain vanhoihin rakennuksiin. Herääkin kysymys, mistä modernin arkkitehtuurin restauroinnissa oikein on kysymys?

Yliopistoilla avainasema

1970-luvun alusta Roomassa asunut Jokilehto sanoo modernin arkkitehtuurin restauroinnissa olevan metodisesti kyse samasta asiasta kuin vanhemman rakennuskannan kohdalla.

”Metodologia on sama riippumatta kohteesta. Restaurointi perustuu kohteen määrittelyyn ja sen merkityssisällön analysointiin”, Jokilehto kertoo ja jatkaa, että ”restauroinnilla tarkoitetaan rakennuksen historiallisen laadun esille ottamisen prosessia.”

Restauroinnin oikeaoppinen tekeminen on vaativa tehtävä. Kyse on paljon muustakin kuin vain teknisestä suorituksesta. Se on kulttuurikriittistä toimintaa, joka vaatii laaja-alaista kulttuurihistoriallista tuntemusta.

”Yliopistot ovat tässä avainasemassa. Niissä voidaan sekä tutkia että kouluttaa ja sitä kautta luoda pohjaa päätöksentekoprosesseille”, Jokilehto linjaa.

Tiedostaminen pääosassa

Jokilehdon mukaan on ymmärrettävää, että totutusti vain vanhaan rakennuskantaan tehtyjen suojelupäätöksien ulottaminen uudempaan herättää ihmetystä. Hän kuitenkin muistuttaa, että myös modernismin alkuaikojen arkkitehtuuri herätti aikoinaan suurta närää. Nyt viime vuosisadan alkupuolella tehdyt rakennukset ovat riittävän vanhoja ja niitä suvaitaan.

Hänen mukaansa monissa maissa on asetettu ikäraja, minkä ikäiset rakennukset voidaan ottaa suojelun piiriin.

”Italiassa se on 50 vuotta. Ikärajat eivät kuitenkaan ole välttämättömiä. Ja lopulta ne voivat johtaa siihen, että arvokas rakennus puretaan, koska se sattuu olemaan vain 49 vuotta vanha.”

”Jokaisella ajalla on ympäristössä arvonsa. Restaurointi ei olekaan pelkästään vanhojen tyylirakennusten korjaamista. Kyse on laajemmasta asiasta, jonka puitteissa koko rakennettu ympäristö tulisi ottaa tarkastelun alle”, Jokilehto sanoo.

Hänen mukaansa kyse ei ole design-ongelmasta vaan yhteiskunnallisesta asiasta, jonka tiedostamisessa ja tunnetuksi tekemisessä yliopistoilla on suuri tehtävä.

Modernin restaurointi vaikeaa

Helposti ajattelisi, että modernin rakennuskannan restaurointi olisi helppoa. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole.

Vanhoissa rakennuksissa huonetilat eivät olleet selkeästi johonkin toimintaan määriteltyjä, joten niiden muuttaminen toiseen toimintaan sopivaksi on usein mahdollista ilman suuria rakenteellisia muutoksia.

”Funktionalismin myötä jokaiselle huonetilalle tuli usein vain yksi funktio. Se vaikeuttaa modernin rakennuskannan muuttamista toista toimintaa palvelevaksi”, Jokilehto sanoo.

Teollisin tuotantoprosessein tehdyt modernismin arkkitehtuurikohteet olivat vahvasti aikansa lapsia. Tämäkin hankaloittaa Jokilehdon mukaan niiden restaurointia, sillä silloin käytettyjä teollisia tekotapoja ei usein enää voida käytännössä toteuttaa.

Rumakin voidaan säilyttää

Rakennetussa ympäristössä tulisi näkyä aikakerrostumat ja eri aikakausiin liittyneet arvot. Epäonnistuneenakin pidetty rakennus voi Jokilehdon mukaan saada perusteen säilyttämiseen, jos sen katsotaan edustavan aikansa ihanteita ja arvoja.

Jokilehto sanoo, ettei hänellä ole riittävästi tietoa Oulussa olevien rakennusten tilanteesta niitä kommentoidakseen. Asiaan liittyvänä esimerkkinä hän tuo esille tutun kohteen Helsingin keskustasta.

”Helsingissä on keskusteltu Makkaratalosta. Siitä on todettu, että oli virhe tehdä se sille paikalle. Kaikkea ei edes tehty luvan kanssa, yhtenä niistä juuri niin kutsuttu makkara.”

”Rakennuksessa on kuitenkin oma logiikkansa. Jos sitä nyt aletaan muuttamaan kuorimalla joitakin osia pois, saatetaan kokonaisuudesta tehdä torso.”

”Tekemiset pitääkin tarkoin harkita, sillä Makkaratalollakin on omat arvonsa. Se edustaa 1960-luvun arvoasetelmia, jotka olivat hyvin kunnianhimoisia, ehkä liiankin kunnianhimoisia sille paikalle”, Jokilehto toteaa.

Tapio Maikkola

Vanhempaa modernismia. Modernin restauroinnin ongelmiin on Oulussa törmätty ainakin funktionalismin tyylisuuntaa edustavan ja Erkki Huttusen vuonna 1939 suunnitteleman SOK:n entisen konttori- ja varastorakennuksen tiimoilla. SOK:n talo on myös esimerkkinä siitä, miten riittävän vanha moderni arkkitehtuuri on tullut yleisesti hyväksytyksi.

Artikkelin lähde Kaleva