Vetreällä saiturilla eivät puntit tutise
Ensi-ilta
Oulun kaupunginteatteri: Saituri. Teksti Molière. Suomennos Elisa Salo. Ohjaus ja sovitus Kari-Pekka Toivonen. Lavastus ja valot Jukka Kyllönen. Puvustus Tellervo Syrjäkari. Äänimestari Jari Niemi. Kampaukset ja maskit Eija Juutistenaho. Pääroolissa Puntti Valtonen. Suuri näyttämö 28.10.
Kannattaako Oulun kaupunginteatterin uusi Saituri käydä katsomassa? Kyllä kannattaa, ainakin pääosassa vierailevan Puntti Valtosen älykkään ja sävykkään roolisuorituksen tähden.
Farssimaiseksi ohjattu Molièren salonkikomedia 350 vuoden takaa ei meinaa ensin millään käynnistyä, vaikka näytelmän nuoriso hypähtelee ihan konkreettisestikin irti arkirealismista. Se on lopulta aika puuduttavaa, kun kolmikko Cléante (Oliver Kollberg), Èlise (Sara-Maria Heinonen) ja Valère (Atte Antikainen) vatvoo parisuhteitaan koukeroisella kielellä, koska rakkaus ei halua kuulla arkipuhetta.
Sovittaja ja ohjaaja Kari-Pekka Toivosen olisi pitänyt tehdä komedialle hengissä säilymistä edellyttäviä leikkauksia ja jyrkkiä dramaattisia ratkaisuja, ettei se aluksi uhkaisi joutua kuolioon.
Kiinnostavaksi homma äityy vasta, kun Valtosen esittämästä kuusikymppisestä visukintusta ja hänen tuhlailevasta Cléante-pojastaan tulee kilpakosijoita.
Saituri Puntti Valtonen näyttää nauttivan roolistaan. Hän herkuttelee Harpagonin itaruudella, eduntavoittelulla ja vallalla. Henkilön jännite kääntyilee koomisen ja traagisen napojen välillä. Valtosen esiintyminen sähköistää näyttämön jyrinään ja salamointiin asti.
Ällistyttävä onkin pyyntö-sanoille yökkäilevän ja irtonaista keskivartaloaan ravistelevan puskakoomikon muuntuminen tosikkoudessaan petetyksi tulleeksi ja hätäänsä huutavaksi harmaahapseksi. Näyttämösillan päällä tuskaileva yksinäinen mies muistuttaa traagisista traagisinta, Shakespearen Kuningas Learia.
Tätä ei osannut odottaa.
Tilanne jatkuu kiinnostavasti, kun Harpagon kääntyy kohti yleisöä ja anoo katsojariveiltä vastausta, kuka näki varkauden. Hetki on kuin Kasper-teatterista, jossa odottaa lasten reaktiota: ”Tuonne se meni! Se on takanasi!” Kun kansa vaikenee, siitä tulee kanssarikollinen.
Valtosen Harpagon ei jää lopussakaan esittämään yksinäisen miehen venähtänyttä naamaa. Henkilössä on viime tippaan asti samaa monomaanista kiihkeyttä kuin Taru Sormusten Herrasta -trilogian Klonkussa tämän hokiessa aarteestaan.
Ajassamme, jossa talous on noussut ensisijaiseksi arvoksi, harpagonisteja ei tarvitse kaukaa etsiä.
Saiturissa on asetelma yksi vastaan kaikki. Kun pääosaan löytyi näin painava tekijä, toteutuksen olisi voinut sitoa vielä tiiviimmin keskus- akselin ympärille. Tsuumauksella tekstistä olisi saanut löysiä pois.
Tämän päivän ilmausten anakronistinen käyttö piristää barokin aikakauden tekstiä. Yleisö repeää joka kerta, kun Harpagon puhuttelee rakasta lastaan uudella nimellä. Se toimii, olipa pätäkkäpaljouden, mynttimassan, fyffen fanittajan ja viattomien valuuttavauvojen synnyttäjä suomentaja Elisa Salo tai työryhmän sisäinen aivomyrsky.
Ei Saituri tietenkään ole yhden miehen teatteria. Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelman neljä näyttelijäoppilasta vahvistaa Oulun kaupunginteatterin näyttelijäkuntaa.
Saiturin nuoret naiset ovat ingénue-tyyppejä, vaikka etenkin Sara-Maria Heinonen Èlisenä pyristelee yksioikoista tyttötulkintaa vastaan. Elina Saarelan täytyy Marianena pysytellä enemmän naiivin ja viattoman korsetissa.
Nuoret miehet, Cléante (Oliver Kollberg) ja Valère (Atte Antikainen), tyypitellään gestiikan ja liikehdinnän avulla. Pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkarin ylenpalttisesti hapsuin ja rusetein koristelema Oliver Kollberg saa kitupiikin perintöä kärkkyvän pojan ja isän väliseen otteluun sisäistä säpinää.
Flirtti juonittelija ja naimakauppamaakari Frosine (Annina Rokka) tuo näyttämölle naisellista vaikutusvaltaa ja onnistuu hetkellisesti järkyttämään myös Harpagonin tasapainon.
Aki Pelkosen kaksoisrooli Mestari Jacquesina ja Mestari Simonina on hyvin pedattu ja herkullinen.
Clèanten palvelijan La Flèchen (Timo Pesonen) kaltainen köyhyys-look toimii rikkaalla saiturilla kuin valepuku. Janne Raudaskosken Anselmen pling pling -välkkeen rinnalla kulahtanut Harpagon on kuin eri näytelmästä.
Eeva Kauppinen
FAKTA
Kriitikko kiteyttää
Valovoimaa! Vähään aikaan ei ole koettu, kuinka katsojat syövät näyttelijän kämmeneltä. Puntti Valtosen esittämän Harpagonin jännite kääntyilee koomisen ja traagisen napojen välillä. Hän sähköistää näyttämön jyrinään ja salamointiin asti.
Säästösyistä? Saiturin lavastus on riisuttu ja melko staattinen. Siksi myöskään näyttämön tapahtumat eivät liiku syvyyssuunnassa. Tilanteet ja henkilöt tököttävät paikoillaan. Iskikö ideapula vai itaruus?
Valehenkilöt ovat paljastaneet itsensä ja nuoret saavat toisensa. Juhlahumussa mukana Sara-Maria Heinonen (Èlise, vas.) ja Atte Antikainen (Valère), Janne Raudaskoski (Anselme), Elina Saarela (Mariane) ja Cléante (Oliver Kollberg).
Artikkelin lähde Kaleva 30.10.2017.