Noitavainojen julmaan aikaan
Romaani
Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus. Gummerus 2017.
Haukiputaalaissyntyinen Päivi Alasalmi pohtii 1500-luvun Lappiin sijoittuvassa romaanitrilogiassaan etnisiä ja kulttuurisia konflikteja, viimeisessä osassa erityisesti verotusoikeutta ja samanismin seurauksia.
Teos kysyy, millä oikeudella kulttuuri tai kansa alistaa toista. Kuka niille on sen vallan antanut?
Tuhon enteitä on tämäkin tarina täynnä, ja enteethän on osattava tulkita, Lapissa ja saamelaisyhteisössä kun ollaan. Kautta romaanin vallitsee vahva kohtalonomaisuus: yksikin väärä valinta määrää elämänsuunnan pitkäksi ajaksi.
Vastoinkäymisiä riittää: keskenmenoja, sikiönlähdetystä, petojen hyökkäyksiä, sairautta ja vanhenemista, veronkorotuksia ja niiden välttelyä, rakkaushuolia, kuolemantapauksia.
Kirjailija pitelee lukijaa jännityksessä, mitä on vielä odotettavissa kertomuksen edetessä.
Kaikesta huolimatta elämä näyttää harmonisoituvan, olo tuntuu tyytyväiseltä, kauppamatkat onnistuvat. Vanhuuden seesteisyydessä ja raihnaisuudessa on iloa ja turvaa lapsista.
Silti voi lukijassa herätä epäily, jatkuuko tarina loppuun asti näinkin auvoisesti. Varsinkin jos muistissa on edellisen osan päättävä heimosodan tappelu ja teurastus.
Alkupuolen pehmeän sordinon jälkeen Alasalmi lyö lopussa täyden orkesterin soimaan. Ilmaantuu entistä hirveämpiä ja kammottavampia kärsimyksiä.
Arvoturkisten, taljain ja joesta kalastettujen helmien menetys veroina ja sakkoina osoittautuukin vähäpätöiseksi harmiksi.
Tietäjää ja parantajaa aletaan sepitetyin syin epäillä paholaisen palvonnasta, kuolemantuottamuksesta saatanallisilla voimilla ja kiskoa tunnustusta.
Millaisiin julmuuksiin onkaan ihminen valmis totuudenetsimiseksi naamioidussa vallanhimossaan!
Rehellistä tunnustusta ei uskota, ei syytetyn eikä todistajain suusta. Ainoastaan väärä todistus pätee, silloin kun tuomiosta on päätetty jo ennen oikeudenkäyntiä.
Jumalanpilkka on mielikuvituksekkain syyte silloin, kun tietäjä on mitä hartain ja jaloin. Hänen jumalansa sattuvat olemaan vain hieman erilaisia kuin syyttäjien.
Tietäjästä kasvaa romaanin edetessä paradoksaalisesti pakanallinen kristushahmo, joka kyllä puolustautuu, mutta varoittaa väkivallasta varsinkin itsensä takia, hyvästelee läheisensä ja lupaa tukea heitä vielä kuoltuaankin.
Paholaisen palvonnasta ja jumalanpilkasta syyttivät valtaapitävät ja aikansa uskonoppineet Jeesustakin, kuten kärsimysevankeliumit kertovat. Se on monen profeetan osa. Syytettynä on nyt saamelainen nainen, syyttäjät ja tuomarit (kirkon) miehiä.
Inarilaisen kyläpäällikön tytär Soruia, romaanin päähenkilö ja minäkertoja, on perinyt isältään tietämisen lahjan.
Nainen tietäjänä on ennen kuulumatonta. Soruian omassakin yhteisössä noitarummun käyttö on naiselta ankarasti kiellettyä.
Noituudesta syyttäminen on silti absurdia. Ihminen ei voi mitään sille, jos tietää joitain asioita etukäteen. Se on Soruian mukaan myötäsyntyinen kyky ja pohjimmiltaan kohtalonomaisen varmaa aavistamista.
Esko Karppanen
Artikkelin lähde Kaleva 09.10.2017.