Esikoiskirjan tarina kasvoi kuin metsä
Pia Kaitasuo
– Miten esikoiskirjassa on näin täydellistä tekstiä! Harvoin näin hienoa saa lukea. Niin kaunista!
Kirjailija Minna Rytisalo istuu lukijoidensa edessä Oulun kaupunginkirjaston Pakkala-salissa ja on juuri kuullut yleisökysymyksen, joka ei ole kysymys.
Kommentin esittänyt rouva kuuluu niihin Lempin lukeneisiin, joilla on omakohtaisesti elettyä elämää ajoilta, joista romaani kertoo.
Rouvan kommentti saa monet päät nyökkäämään hyväksyvästi saman lukukokemuksen jakamisesta.
Lempi on ollut maailmalla jo reilusti yli vuoden, mutta yhä Rytisaloa toivotaan moniaalle kertomaan kirjastaan.
Se möi esikoiskirjaksi verraten paljon, viime vuonna 18 000 nidettä, ja se oli kirjastojen varauslistojen kymmenen kärjessä -listalla kuukausikaupalla.
Tämä ei ollut taustana sille, että Minna Rytisalolle luovutettiin eilen Lempistään ensimmäinen Botnia-kirjallisuuspalkinto.
Oulun kirjailijaseuran perustaman palkinnon seitsenhenkinen raati lähestyi teosta kuin uutta, ja jos sen joku olikin jo lukenut, luki uudelleen ja arvioi sitä suhteessa muihin noin 50 teokseen, joita sai luettavakseen.
Seuraavan kierroksen Lempi sai raadin käsissä, kun se oli keskustelujen perusteella valikoitunut yhdeksi kahdeksasta varsinaisesta ehdokkaasta.
Toive kirjan kirjoittamisesta oli ollut olemassa jo kauan. Ääneen Rytisalo oli todennut sen vain yhden kerran.
– Minua esti moni asia, esimerkiksi se, ettei minulla ollut varsinaista kirjoittajakoulutusta.
Nelikymppinen lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori päätti antaa itselleen vihdoin luvan. Luvan roihahtaa.
Saman neuvon hän suo niille, jotka vielä jahkaavat.
– Sehän on tärkeintä, että on palo ja halu kirjoittamiseen. Ja jos palo on suuri, ei julkaiseminenkaan ole tärkeää. Suurin palkinto on kirjoittamisen tila, se flow.
Moni ajattelee, että kirjoittamiselle pitää olla tietty paikka, virginiawoolfmainen ”oma huone”. Aikaakaan ei muka ole.
– Sitä löytyy kyllä! Minä voin olla todiste siitä.
Rytisalo hyödynsi joka joutohetken, käytti opetustuntien välisen vartinkin tarvittaessa.
– Ei ollut aikaa laskeutua mihinkään tilaan. Oli kuin jokin silmu ja äkkiäkö sen avasi. Minulla oli käytössäni Google Docs. Saatoin kirjoittaa missä tahansa, kun puhelinhan on aina mukana.
Hän sanoo olleen tarpeen sulkea mielestä pois ajatukset mahdollisista lukijoista ja näiden reaktioista. Oli keskityttävä visioon ja sanomiseen.
– Touko kuussa 2015 minulla oli 30 sivua, kymmenen sivua per kertoja. Rakenne säilyi työstämisen myötä alkuperäisenä, tarina alkoi kasvaa sisältä päin.
– Se kasvoi niin kuin metsä, samalla tavalla jokaisesta kohdasta.
Nyt tekniikka on toisenlainen. Rytisalo on virkavapaalla ja voi omistautua kirjoittamiselle päiväsaikaan usean tunnin kerrallaan.
– Lempissä minulla oli selvä näkemys, nyt halusin kokeilla ihan jotain muuta. Kokeiluja on ollut paljon, Rytisalo toteaa tyytyväisenä.
Toisen teoksen kanssa ei ole kiirettä, kustantaja antaa happea menestyskirjailijalleen. Itse hän katsoo, että jonkinlaisen version tulisi valmistua virkavapausvuoden aikana.
Mikään jatko se ei Lempille ole. Sellaista ei ylipäänsä tule, Rytisalo tähdentää.
Kustannustoimittajana jatkaa Gummeruksen toimituspäällikkö Hanna Pudas.
– Olen monessa yhteydessä kiittänyt hänen apuaan Lempin synnyssä. Tein käsikirjoituksesta varmaan kymmenen versiota. Kuinka paljon saimmekaan pyöritellä sitä ja miettiä sanoja.
Uuden tekstin mieluisina välipaloina Rytisalo kirjoittaa viiden viikon välein kolumnin Kalevan kulttuurisivulle.
Hän on ollut mukana myös yhtenä 22 kirjoittajasta tuoreessa antologiassa Toinen tuntematon, jossa luodaan Tuntemattoman sotilaan naishahmoille omaa tarinaansa.
– Minä valitsin ne Petroskoissa vapaaehtoisina siivoojina olleet opiskelijatytöt.
Lempi sen sijaan jatkaa elämäänsä käännöksinä. Norjaksi se ilmestyy vielä tänä vuonna, liettuan- ja saksankieliset versiot ovat tulossa.
Yhteistyötään kääntäjien kanssa Rytisalo kuvaa mielenkiintoiseksi.
– Norjantaja tarvitsi äskettäin tiedon, missä huoneessa tekstissä esiintynyt piironki on, mitä siinä säilytetään ja mitä sen päällä on. Kaikki nuo määrittävät sitä, miten sana on käännettävä.
Minna Rytisalo esiintyy Helsingin Kirjamessujen Kirjakahvilassa torstaina 26.10. kello 13.30.
fakta
Botnia-palkinto
Oulun kirjailijaseura perusti Botnia-palkinnon tänä vuonna. Tällä seura haluaa kamppailla kirjallisuuden lyhenevää elinkaarta vastaan.
Seitsenhenkinen raati valitsi ehdot täyttävien teosten joukosta ehdokkaiksi sääntöjen salliman enimmäismäärän eli kahdeksan teosta.
10 000 euron arvoinen Botnia on palkintona poikkeuksellinen: ehdolle voidaan hyväksyä mitä tahansa kirjallisuuden lajia edustava teos.
Lisäksi kielirajausta ei ole – riittää että tekijä asuu tai on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta.
Palkintosumman lahjoittivat Oulun kaupunki ja Osuuskauppa Arina.
Ehdolla olivat:
Essi Kummu:
Hyvästi pojat (Tammi)
Tiina Laitila Kälvemark:
Seitsemäs kevät (WSOY)
Miki Liukkonen:
O (WSOY)
Minna Rytisalo:
Lempi (Gummerus)
Kauko Röyhkä:
Lapinpoika (Like)
Miika Siironen:
Mustan lipun alla (Atena)
Pauli Tapio:
Varpuset ja aika (Poesia)
Katariina Vuori & Vesa Ranta:
Lottovoittajien pöydässä (Like)
Lempi, lemmitty
Kommentti
Pia Kaitasuo
pia.kaitasuo@kaleva.fi
Kesän vapaahetket kuluivat pohjoispohjalaista kirjallisuutta lukiessa, kiitos Botnia-palkintoraadin jäsenyyden.
Minna Rytisalon Lempi tuli kustantajalta yhtenä ensimmäisistä. Olin sen hankkinut jo edellisvuonna, mutta en ollut halunnut vielä lukea.
Odotin oikeaa hetkeä.
Olen lukijana – niin kuin elämässä aika lailla muutoinkin – intuition varassa. Aivan kuin tietäisin, milloin jokin kirja ansaitsee sen parhaan hetken tullakseen koetuksi.
Siksi Hannu Väisäsen Vanikan palat jäi isän poismenoa surressa hyllyyn, Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä ehdin eräänä syksynä onneksi vain aloittaa, kun yt-neuvottelut räsähtivät niskaan.
Minulle kirja on enemmän kuin objekti. Se on kaikkea, mikä lukutapahtumaan liittyy: aika, paikka, muu senhetkinen elämä.
Jos mielen päällä on muuta, tai aika ei anna riittävästi mahdollisuutta olla vastaanottavainen tekstille ja sen sanomalle, luen mieluimmin jotain sellaista, jolla ei niin ole merkitystä.
Tämä kaikki kirkastui sinä heinäkuisena päivänä, jona otin Lempin käteeni. Enkä kyennyt laskemaan irti.
Rytisalon ilmaisu vei mukanaan jalat hieman maasta irrallaan.
Kuin olisin rakastunut.
Aistit olivat herkkinä, hengitys kulki keveänä.
Jotkut ovat toivoneet Lempille jatkoa. Ehei. Teos on akvarelli, herkkä ja hitaasti aistittavissa.
Ei öljymaalaus, johon saa kerroksen toisensa päälle.
Palkintoraadin perustelujen
mukaan Minna Rytisalon Lempi
on poikkeuksellisen hallittu ja
valmis esikoisromaani. Rytisalo
kirjoittaa samaan aikaan herkän hienovireisesti ja vimmaisen väkevästi. Henkilöt ovat aitoja ja tunteet silmittömiä, olipa kyse surusta, kateudesta, hämmennyksestä tai halusta.
Artikkelin lähde Kaleva 26.10.2017.