Issikka ajoi 50 pennillä rautatieasemalta Susiteetille
Eeva Kauppinen
Issikat – eli vossikat – ovat kadonneet Oulun katukuvasta. Niin kuin myös monesta muusta kaupungista. On yllätys, että entisajan hevosajureista löytyy vain hajanaisia tietoja eri lähteistä.
– Minulla on sellainen käsitys, ettei tätä ole kukaan tutkinut, kulttuuriperintötyönjohtaja Pasi Kovalainen Museo- ja tiedekeskus Luupista sanoo.
– Kansallisarkiston Oulun-toimipisteestä voisi löytyä jotakin, sillä ennen vanhaan ajurit joutuivat tekemään elinkeinoilmoituksia.
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Oulun keskustan vossikka-asema sijaitsi nykyisen kaupungintalon eli entisen Seurahuoneen edessä. Välillä issikat päivystivät Kirkkokadun puolella, välillä Torikadulla.
”Seurahuoneen edessä ja välillä takanakin oli kauan hevostaksiseisake eli vossikkapysäkki”, maisteri Markus H. Korhonen kirjoittaa teoksessaan Kaupunginkellarista Seurahuoneelle.
”Vossikalla kulki Oulun vanha vankilanjohtajakin – eräs kapteeni, jonka lempinimi oli ’rosvopäällikkö’ – aina lounaalle Seurahuoneelle. Hänen sanotaan körötelleen mennen tullen täsmällisesti kuin kello.”
Kuopio myönsi lupia vossikkakuskeille 1850-luvulta lähtien. Kuopion kauppahallin edessä seisoi parhaimmillaan yli sata vossikkaa 1900-luvun alkukymmenillä.
Oulussakin hölkytteli hevostakseja vielä 1910-luvulla enemmän kuin pirssimiehiä. 1920-luvulla suhde kääntyi päinvastoin.
Suomen ensimmäinen taksiautoilija sai toimilupansa 4. toukokuuta 1906. Hän oli oululainen Karl Wilhelm Nyberg, joka sai luvan suorittaa henkilöiden kuljetusta Oulussa yöaikaan.
Seurahuone valmistui Ouluun 1887. Rakennustyö 1885–1887 oli kilpajuoksua lähestyvän rautatien kanssa. Rautatien vihkimisjuhlat jouduttiin 29.10.1886 järjestämään keskeneräisen Seurahuoneen juhlasalissa.
Juhlaillallisille osallistui yhteensä 350 vierasta, korkeita valtiomiehiä ja muita kunniavieraita, joukossa esimerkiksi kenraalikuvernöörin tytär neiti von Heiden, senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Samuel Werner von Troil, rautateiden ylijohtaja G. Strömberg ja valtioneuvos Zacharias Topelius.
”Hevosella on hyvä muisti
– siltä voi sokeripalalla ostaa sielun.”
Matti Niiranen
vossikkakuski, Kuopio 2013
Heitä kyyditsemään tarvittiin monta ajuria.
”Saapuvia vieraita silmällä pitäen koko Oulun keskusta oli koristeltu. Erityisesti Ojakatu, josta tuli juuri tuolloin Asemakatu. Sen itäpäässä – uutukaisen rautatieaseman edessä – oli komea kunniaportti tervetulotoivotuksineen”, Markus H. Korhonen kuvailee.
Kunniaportista tehdyssä Oulu-postikortissa näkyvät kaukana yhdet hevoskärryt. Arvokkaat kutsuvieraat ovat joko jo kulkeneet portin alitse Seurahuoneen juhliin tai vasta tulossa paikalle.
Seurahuoneen alkuaikoina ajurimaksu oli kaupungin sisällä 50 penniä ajolta. Se ei koskenut Tuiraa, koska sinne mennessä oli suoritettava siltamaksu. Nelipyöräisiltä vossikoilta perittiin korkeampi hinta kuin jalankulkijoilta, jotka maksoivat viisi kuparipenniä.
”Maksu oli erilaisille kulkijoille eri suuruinen. Hinta määräytyi vaunutyypin ja kyytiläisten mukaan”, Markus H. Korhonen valaisee.
1800-luvun lopulla Oulun tärkein liikekatu oli Kirkkokatu.
”Kiireinen kulkija sai ajuriasemalta myös issikan alleen”, kertoo kirja Oulun vuosisadat 1605–2005.
On säilynyt yksi kokemusperäinen kuvaus issikkakyydistä Oulun rautatieasemalta Seurahuoneelle, vaikkei elämys keskity niinkään hevoskyytiin vaan Oulun kaupunkikuvaan. Kirjoittaja on valokuvaaja, kirjailija I.K. Inha vuonna 1892.
”Kaupungin läpi ajat asemalta seurahuoneelle. Se on iso ja komea kuin härkä vieraassa karjassa. Kaupunki on vaatimaton, mutta seurahuone kuin palatsi.”
Miten näin yksinkertainen maalaiskaupunki on hankkinut näin komean rakennuksen, Inha ihmetteli.
”Vähän oloihin perehdyttyäni huomaankin, että kaupunkia kannattaa alusvirtaus. Sillä vahvasti täällä pulppuaa liike-elämä. Matkustajia kulkee kauppa-asioilla läheltä ja kaukaa. Koti- ja ulkomaalaisille merikapteeneille pitää olla parasta. Ja kaupungin oma vallasluokka suosii suurenlaista komentoa julkisissa paikoissa. Ei täällä niin vaatimatonta ole kuin ensikertalainen odottaisi.”
FAKTA
Issikat eli vossikat
Ammattinimike tarkoittaa henkilöliikennettä hevosvaunuilla ja talvella reellä hoitavaa vuokra-ajuria.
Venäjän
sanasta izvoztšik on johdettu sanat vossikka, issikka ja isvossikka, jotka tarkoittavat vuokra-ajuria,
hevostaksia.
Vossikoiden virka-asu ja lakki olivat tummansiniset ja napit hopeanväriset. Hevosen ja varusteiden kunto tarkastettiin säännöllisesti.
Oulussa issikoita oli vuonna 1873 yhteensä 28, vuonna 1900 jo 40 ja vuonna 1911 lähes 60.
Esimerkiksi Turussa toimi 1800-luvun lopulla yli 150 vuokra-ajuria. Kuopiossa vossikoiden luku oli suurimmillaan vuonna 1913, jolloin kaupungissa toimi 107 vossikkaa.
Pro gradu -työ Jani Hummasti: Kadonneen ammattikunnan kyydissä: Helsingin vuokra-ajurit vuosina 1900–1920. Helsingin yliopisto 2007.
Tv-dokumentti Juhani Lompolon
raportti Vossikat Kuopiossa 1967, Yle Elävä arkisto.
Helsingin viimeinen vossikkakuski Reijo Kuhakoski poistui Espan tolpalta 2014. Matti Niiranen ja Köli-hevonen lopettivat Kuopiossa myös 2014,
mutta hänelle löytyi seuraajaksi Tapio Karhunen. Oulussa toimi 60-luvulla
pika-ajurina Yrjö Pietilä ja 80-luvulla Reijo Dunder.
Veikko veti ja
Reijo ohjasti
Eeva Kauppinen
Oulun viimeinen vakituinen vossikkakuski lienee ollut 1980-luvulla Veikko-hevostaan ohjastanut Reijo Dunder. Hän aloitti ajon elokuussa 1983. Kaupungissa ei ollut nähty vossikkaa 20 vuoteen.
Jussi ja Veikko päivystivät ravintola Lentävän lautasen edessä kaupungintaloa vastapäätä.
Kaupunki ei osallistunut vossikkaperinteen säilyttämiseen muuten kuin osoittamalla asemapaikan Asemakadun ja Kirkkokadun risteyksessä olevalta parkkipaikalta.
Kalevan Juttutuvassa muisteltiin 2011, että Veikko-hevosen parkkipaikalla oli pussi, johon sai laittaa kuivia leipiä pollelle polttoaineeksi.
”Kuopiossa ja Joensuussa annettiin vossikalle vuodessa noin 20 000 markkaa ’kaurarahaa’”, Dunder vertasi.
”Kallistahan vossikan pitäminen on. Tähän mennessä olen sijoittanut hevoseen, vaunuihin, rekeen ja välineisiin noin 30 000 markkaa.”
Reijo Dunderin hankkimat vaunut oli rakennettu Venäjällä yli 150 vuotta sitten. Itänaapurista vaunut kulkeutuivat Joensuuhun ja sieltä Ouluun.
Lyhyehkö vossikkakyyti maksoi 80-luvulla 25 markasta ylöspäin.
1980-luvulla Oulu sai jälleen vossikan 20 vuoden tauon jälkeen. Ajuriksi alkanut Reijo Dunder löysi Joensuusta 12-vuotiaan työhevosen Veikon ja Venäjän valtakunnassa valmistetut vanhat vaunut. Mukavuussyistä vaunuihin oli vaihdettu kumipyörät amerikkalaisesta T-Fordista.
Kirkkokatu oli 1800-luvun lopulla Oulun tärkein
liikekatu. Kalevan arkistokuva antaa näkymän
Kirkkokadulle 1895. Ainoana kulkuneuvona on
Seurahuonetta vastapäätä seisova yksinäinen issikka.
Arkisto
Artikkelin lähde Kaleva 04.10.2017.