Epäonninen separatisti on yhä arvoitus
Mikä oli miehiään Taavetti Lukkarinen, jonka venäläiset tasan sata vuotta sitten hirttivät oululaisessa mäntymetsässä?
Toimiko hän ensimmäisen maailmansodan melskeissä Suomen kansan puolesta vai omaksi hyödykseen?
Esko Aho, teksti
jarmo kontiainen, kuvatHarvoin ainoassa tunnetussa tehtävässään epäonnistunut separatisti nousee sankarien joukkoon, mutta Taavetti Lukkarisen (1884–1916) kohdalla näin tapahtui. Hänen yrityksensä kuljettaa kolme Venäjältä paennutta saksalaista sotavankia Rovaniemeltä junalla länteen joulukuussa 1915 paljastui viranomaisille jo Koivun asemalla Kemin ja Rovaniemen puolivälissä.
Oululaiset muistavat Lukkarisen Kontinkankaan hirttomännystä sekä hänen viimeisestä leposijastaan Intiön hautausmaalla.
Miehen paosta Ruotsiin, hänen paluustaan Suomeen, viranomaisten kuulusteluista, oikeuden päätöksestä sekä Oulun Kontinkankaan männikössä toimeenpannusta hirttotuomiosta saisi hyvällä mielikuvituksella kasaan toimintaelokuvan ainekset. Joni Skiftesvik onkin kirjoittanut aiheen pohjalta romaanin
Lukkarisen perimmäisiä syitä ryhtyä hengenvaaralliseen kuljetukseen ei tiedetä. Mies on jäänyt arvoitukseksi, vaikka hänestä on kerrottu ja kirjoitettu paljon.
Historiallinen konteksti oli selvä. Keisarikunta tunsi – jälkikäteen tiedämme, että syystäkin – olevansa monin tavoin uhattu. Terroristeille ja separatisteille, joista osa kutsui itseään vallankumouksellisiksi, ei armoa tunnettu.
Oliko Lukkarisen teon taustalla jokin kansallismielinen tai poliittinen vakaumus? Mihin salaisiin järjestöihin hän mahdollisesti kuului? Oliko hän jääkärien etappimies, vai salakuljettiko hän ihmisiä nykypäivän salakuljettajien tapaan pelkästään rahasta?
Kysymyksiin ei ole lopullisia vastauksia, mutta isänmaalliset aikalaispiirit joka tapauksessa korottivat Lukkarisen sankarin asemaan. Hänen ruumiinsa kaivettiin seuraavana vuonna ylös hirttopuun viereisestä haudasta ja siirrettiin pyhään maahan Oulun hautausmaalle.
Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä isänmaallisempia sävyjä Lukkarisen teko ihmisten mielissä sai, olihan se kansalaissodan voittajille sopivaa historiankirjoitusta.
Saksalaiset sotavangit sekä Lukkarisen hevosen ja reen toi Rovaniemeltä Kemiin virkaintoinen konstaapeli Matti R. Palomäki. Hänet jääkäriliikkeen aktivistit ampuivat joulukuun alussa 1916.
Noina vuosina Venäjän historiallisiin tapahtumiin liittyneitä ihmisiä kulki ja kuljetettiin vilkkaasti eri suuntiin muidenkin kuin Lukkarisen kyydissä.
Ensimmäistä maailmansotaa oli käyty vuodesta 1914 lähtien. Pietarin ja Murmanskin välisen Muurmannin radan kesäkuussa 1915 alkaneeseen rakentamisurakkaan otti osaa myös 25 000 pääasiassa itävaltalaista, saksalaista ja unkarilaista sotavankia. Jotkut heistä pääsivät pakoon ja pyrkivät Suomen Lapin kautta Ruotsiin.
Poliisimestari Aaro Lindqvistin (1875–1922) ja kuvernööri Axel Fabian af Enehjelmin (1861–1922) myötävaikutuksella Lukkarinen sai avunannosta vankien pakoon silloin vielä harvinaisen kuolemantuomion, jonka langetti venäläinen kenttäsotaoikeus.
Viranomaisten tarkoitus oli varoittaa ja pelottaa alueen väestöä ryhtymästä yhteistyöhön keisarikunnan vihollisten kanssa.
K. A. Wegelius (1864–1939) kuvailee kirjassa
”...On selvää, että Oulun poliisiviranomaiset, jos heillä olisi ollut hyvää tahtoa, olisivat voineet asian järjestää Lukkarisen eduksi. Mutta tällaisen vangin kiinnisaaminen oli poliisimestari Lindqvistille ja kuvernööri af Enehjelmille hyvin suuri ansio venäläisten silmissä, joten kiusaus oli herroille liian ylivoimainen.”
Matkalla hirttopaikalle keskiyön jälkeen 3. lokakuuta
Fakta
”Noin puolen tunnin kuluttua otettiin ruumis alas ja heitettiin säkkeineen valmiiksi kaivettuun, syvään hautaan, johon pastori Järjentaus siunasi vainajan.”
”Tämä murhenäytelmä tapahtui yöllä lokakuun 3. päivää vasten 1916 ja se tulee kauan elämään varsinkin Pohjois-Suomen kansan mielessä todistuksena venäläisten isännyysvallasta maassamme ja heidän kätyriensä sydämettömyydestä.”
punainen, että ehkä näin läheltä jääkäriliikettä sivuavasta henkilöstä ei haluttu huudella. Lukkarisen oletettu hirttopuu
sijaitsee nykyisen Oulun ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan yksikön vieressä. Puuta ympäröivässä aitauksessa on tapahtumaa kuvaileva teksti.
Lukkarisen muistojuhla
alkaa vankilan portilta
Esko AhoSodankylän Orajärvellä asuu eläkkeellä oleva panssarivaunuasentaja Jarmo Maijanen, jonka äidin isänisä Taavetti Lukkarinen oli. Maijanen selailee keittiön pöydällä mummolta ja papalta perittyä valokuvakansiota. Siellä on kuvat myös Taavetin lapsista, jotka olivat Ellen ja Matti. – Ellen-tädillä ja hänen tyttärillään oli myös paljon vanhoja diakuvia, mutta niiden kohtalosta en tiedä mitään. Tässä Ellenin tytär Toini seisoo Taavetin haudan vieressä Oulun hautausmaalla. Ellenin aviomies kuoli sodassa 1941. Lukkarinen työskenteli Kemi Oy:ssä työnjohtajana, mutta paremman tienestin toivossa hän ryhtyi kuskaamaan hevosella rahtia. – Silloin tavaroita kuljetettiin niin sanottua Pumpulitietä pitkin Murmanskista, selvittää Jarno Maijasen puoliso Riikka Maijanen. Maailmansodan aikana Itämeri sulkeutui Venäjän laivaston tavarakuljetuksilta ja matkustajaliikenteeltä, jolloin Venäjä siirsi ulkomaankauppansa uusille reiteille. Ne kulkivat Jäämeren rannikolta Suomen kautta Venäjälle. – Meitä on elossa yhteensä viisi Taavetille yhtä läheistä sukulaista. Taavetti Lukkarisen sukuhaara kuitenkin loppuu siinä mielessä, että minä olen viimeinen miespuolinen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, sanoo Jarmo Maijanen. – Sunnuntain ja lauantain vastaisena yönä (2.–3.10.) ainakin neljä meistä kokoontuu kello 24 Oulun vankilan portille Nahkatehtaankatu 5:een, mistä siirrymme eri kulkupeleillä hirttopuun luo. Siellä vaimoni Riikka lukee Taavetin synnintunnustuksen ”Minä vaivainen ihminen...” ja arkeologi Janne Ikäheimo kertoo hirttopaikan tutkimuksista. Kontinkankaalta siirrytään kynttiläkulkueena Taavetin haudalle Oulun hautausmaalle. Jarmo Maijanen kutsuu kaikki halukkaat yöllä mukaan muistamaan sukulaistaan ja hänen surkeaa kohtaloaan venäläisten käsissä.
Artikkelin lähde Kaleva 02.10.2016.