”Elekää ampuko, täältä tulee Jussi”
Elämällä ei ole merkitystä jos ei ole työtä, sanoo 103-vuotias sotaveteraani ja sotainvalidi Johannes Pietikäinen.
Susanna KemppainenHaapajärviKun ikää on kertynyt huimat 103 vuotta, sitä luulisi miehen jo rauhoittuvan.
Nauttivan eläkepäivistään vaikka miettien, mitä kaikkea pitkän elämän varrella on mahtunut.
Mutta Johannes Pietikäinen ei malta pysähtyä. Puoleentoista viikkoon hänellä ei ole ollut ensimmäistäkään menotonta päivää. Aika on vierähtänyt muun muassa sotainvalidien ja –veteraanien tilaisuuksissa, eläkeläisten kerhossa ja vanhusten viikon tapahtumissa.
– Kiirettä pukkaa. Siitä minä tykkään. Ei tule aika pitkäksi.
Pietikäinen toimii Sotainvalidien Veljesliiton Keski-Pohjanmaan piirin Haapajärven osaston johtokunnassa. Hän on Suomen vanhin johtokunnan jäsen ja tiettävästi iäkkäin Sotaveteraaniliiton aktiivisista jäsenistä.
– Ei ne oo päästäny mua pois, hän kuittaa kyselyt jaksamisestaan.
Pietikäinen muutti Haapajärvelle neljävuotiaana. Ensimmäinen vuosi elettiin nälässä, sillä katovuoden halla vei peruna- ja viljasadon. Vatsa täytettiin nauriilla, lantuilla ja pettuleivällä.
Sen pihkainen maku on piirtynyt Pietikäisen makunystyröihin iäksi. Yhtä lähtemättömästi kuin uudispuuro, jota äiti keitti nälkävuoden jälkeen onnistuneesta viljasadosta.
– Se oli taivaallisen hyvää. Kaavin padasta viimeisetkin pohjaan palaneet rippeet.
Nykyään Pietikäinen asuu veteraaneille suunnatuissa rivitaloissa. Hänen tyttärensä toimivat ympärivuorokautista läsnäoloa tarvitsevan isänsä omaishoitajina.
– Olen toisjalkainen, puolikuuro ja puolisokea, mies kuittaa. Tämän tarkemmin hän ei terveydentilaansa suostu ruotimaan. Tapana kun ei ole valittaa.
Tytär Elsa Pietikäinen kertoo, että isän vointi oli heikoimmillaan kymmenisen vuotta sitten. Polvileikkauksen yhteydessä tarttunut sairaalabakteeri kaatoi hänet kuukausiksi sairaalaan. Kriittisimpinä hetkinä lääkärit tiedustelivat omaisilta isän hoitotahtoa.
Isä ilmoitti sen itse.
– Ilman muuta elvytetään!
Johannes Pietikäinen palveli isänmaata sekä talvisodassa että jatkosodassa. Hänellä oli erinomainen näkö ja kuulo, joten hän joutui kerta toisensa jälkeen eturintamalle kovimpaan mahdolliseen paikkaan vihollista väijymään.
Elämänsä kovimmaksi koettelemukseksi hän nostaa pakkasyön Pelkosenniemellä Talvisodassa, kun Pietikäinen näki vahtivuorossaan parinkymmenen venäläisen joukon yrittävän yhyttäytyä ojan yli. Vahtikaverin hermot pettivät ja hän karkasi ampumatta laukaustakaan.
Pietikäinen jäi yksin.
– Minä tsiikasin sitä ryssää ja panin konekiväärin laulamaan.
Valkeneva aamu paljasti verisen taistelutantereen noin 15 metrin päässä Pietikäisen hylsyläjästä.
– Jos ase ei olisi toiminut, minut olisi tapettu tai vangittu.
Jatkosodassa Pietikäinen toimi tykkien suuntaajana. Kuulo vaurioitui pysyvästi tykkien melusta Petroskoin rajuissa taisteluissa.
– Tykin putki oli niin kuuma, että se sihisi, jos siihen sylkäisi.
103-vuotias mies on pitkän elämänsä aikana joutunut näkemään liian läheltä sotainvalidien ja sotaveteraanien harvenevat rivit. Hän on ollut laskemassa yli sataa seppeltä poisnukkuneiden veljien kunniaksi.
– Aseveli, matkasi on päättynyt ja isänmaa, jonka vapautta olit kerran puolustamassa, sulkee sinut nyt syliinsä, hän lausuu riipaisevan tutut saatesanat.
Kuulijan silmät kostuvat.
Mies itse liikuttuu muistellessa edesmenneitä rakkaimpiaan. Kuten vastikään kuollutta esikoispoikaansa tai vaimoaan, jonka kanssa hän ehti olla naimisissa mykistävät 73 vuotta. Rouvakin kun oli pitkäikäistä sukua.
– Hän oli hyvä vaimo. Ei valittanut i-k-i-n-ä mistään, vaikka joutui tekemään hirveitä työmääriä.
Pietikäinen arvelee pitkän parisuhteen salaisuuden piilevän siellä missä pitkän iänkin taika piilee.
– On parempi pitää mieli elämänmyönteisenä. Me oltiin molemmat elämänmyönteisiä.
Tällä haavaa Johannes Pietikäinen elelee perin juurin tyytyväisenä kotonaan ja seuraa aikaansa tiedotusvälineiden avulla. Hän lukee puoli päivää sanomalehtiä ja kuuntelee äänikirjoja.
– Minä se olen nykyisin semmoinen herra, että mulle luetaan kirjatkin valmiiksi, pirteä mies naurattaa.
Silmät tuikkivat lämpöä tavalla, josta moni nuorempi mies olisi kateellinen. Haapajärven vanhin asukas hurmaa sydämellisyydellään.
Pian satavuotias Suomi on muuttunut Pietikäisen elämän aikana sanoinkuvaamattoman paljon. Mutta aina parempaan, hän painottaa.
Nykymenossa miestä mietityttää ennen kaikkea se, miten moni suomalainen on joutunut työttömäksi työpaikkojen karatessa ulkomaille.
– Tänne pitää saada lisää työtä. Elämällä ei ole mitään merkitystä, jos ei ole työtä.
Isänmaan mies kehottaa pitämään omien lisäksi huolta myös turvapaikanhakijoista. Autettiinhan karjalaisiakin aikanaan.
– Ilman muuta hädässä olevia pitää auttaa.
Mutta nyt alati rönsyilevät tarinat ovat aiheuttaneet sen, että Pietikäisellä tulee kiire invalidien boccia-kerhoon. Vaikka rappeuma vei hänen toisesta silmästään näkökyvyn lähes vuosikymmen sitten, ovat hänen heittonsa pallonheittokerhon tarkimmasta päästä.
Mies painaa lippalakin päähänsä ja kömpii tyttärensä auton kyytiin. Oma ajokorttia miehellä ei harmikseen enää ole, siitä piti luopua jo 95-vuotiaana.
Sotaveteraanin hyvästelevän vieraan korviin jää kaikumaan lause, jonka Pietikäinen huusi omilleen juostuaan heidän luokseen elämänsä kovimman koettelemuksen jälkeen.
– Elekää ampuko, täältä tulee Jussi.
Fakta
Syntyi 10.2.1913 Iisalmessa.
Kutsumaniminä Juho ja Jussi.
Seitsemän sisarusta.
Kävi kolmessa vuodessa kansakoulun ja siirtyi metsätöihin.
Metsätöiden lisäksi teki työuransa maanviljelijänä.
Leski. Kahdeksan lasta, joista kuusi on elossa.
16 lastenlasta, 26 lastenlastenlasta ja neljä lastenlastenlastenlasta
Pietikäisen perustamaa maatilaa Haapajärvellä isännöi kolmas sukupolvi.
Toiminut vuosikymmenten ajan Haapajärven sotainvalideissa ja sotaveteraaneissa.
Taisteli talvisodassa muun muassa Pelkosenniemellä ja Sallassa kylmimmillään 51 asteen pakkasessa
Jatkosodassa toimi tykkien suuntaajana muun muassa Petroskoissa, Syvärillä ja Laatokan Karjalassa.
Ylennettiin Talvisodassa korpraaliksi ja jatkosodassa alikersantiksi.
Kieltäytyi aliupseerikoulusta, jotta pääsi aiemmin metsätöihin.
sotainvalidi
Pietikäistä lukemaan sanomalehtiä. Hän seuraa tiiviisti maailman menoa. – Olen tyytyväinen
elämääni. Olen saanut olla terve
ja olen jaksanut tehdä töitä, hän kiittelee.
Sotaveteraanien
keski-ikä 92 vuotta
Susanna KemppainenKuolema harventaa sotainvalidien ja sotaveteraanien rivejä karuun tahtiin.
Sotainvalidien Veljesliiton pääsihteerin Markku Honkasalon mukaan liitossa oli viime vuoden lopussa 3 170 sotainvalidia, mutta tämän vuoden lopussa jäsenmäärän ennustetaan olevan enää noin 2 500.
Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Markku Seppä sanoo, että heidän liitossaan oli viime vuoden lopulla noin 14 800 jäsentä, kun luku nyt on noin 13 000. Myös sotaveteraanien ja sotainvalidien puolisoiden ja leskien määrä on vähentynyt selvästi.
Jäsenkato pakottaa liitot miettimään toimintansa tulevaisuutta. Kumpikin supistaa toimintojaan merkittävästi tulevina vuosina ja eri puolille maata perustetaan vapaaehtoispohjalta toimivia perinneyhdistyksiä. Seppä huomauttaa, että uusiakin jäseniä tulee silti edelleen. Heidän liittoonsa liittyi tiistaina sota-aikainen lentäjä.
– Saimme pilviveikon joukkoomme.
Sotaveteraaniliiton jäsenten keski-ikä on 92 vuotta. Sotainvalidien keski-ikä puolestaan on 93 vuotta.
Honkasalo kertoo, että heillä ei yleensä riitä enää voimia osallistua liiton toimintaan.
– Paitsi eräällä 103-vuotiaalla, joka astuu remmiin, kun nuoremmat ovat poistuneet.
Artikkelin lähde Kaleva 13.10.2016.