Artikkelin lähde Kaleva
– Ne ovat pihtakuusia. Karjalasta tuotuja, täällä kasvatettuja laivanrakennuksen tarpeisiin – mastopuiksi, isäntä Mikko Keisu selittää.
Miten sopivia symboleiksi tämän miehen tiluksille: edustaahan pitkän linjan yrittäjä parin sadan vuoden takaisen laivanvarustajaporvariston jatkumoa.
Keisu ei ole saanut menestystä toisen peruina. Kaiken hän on Leena-vaimoineen rakentanut itse.
– Isä rakensi talon palamatta jääneen riihenpuolikkaan hirsistä; kuusi kertaa viisi metriä, jonka keskellä oli uuni. Pääsimme muuttamaan 1945 jouluksi, parin kolmen lehmän navetta valmistui parin vuoden päästä. Kesät isä raivasi peltoja kuokalla ja hevosella, Keisu kertoo.
Kun Mikolle tarjoutui koulun päätyttyä mahdollisuus päästä Pellon Ratasjärveltä kultasepän oppiin Helsinkiin, äiti huolestui ja kyynelehti. Isä tiesi paremmin.
– Isä sanoi, että ’täällä ei ole muuta sinulle’, ja niin ostettiin pojalle menolippu.
Perinteikkään Maikkulan kartanon hankkiminen vei Keisut korualalta myös ravintolayrittäjiksi. 1600-luvulta asti asutettuna olleen manttaalitilan vaiheet on selvitetty ja vanha rakennuskanta korjattu esimerkillisellä tavalla.
Maikkulan miljöö oli ennalta tuttu ja tutuksi tuntunut.
– Hiihtelin tänne usein. Tuntui kuin täällä ei koskaan käynyt tuuli tai ollut kylmä. Kun pihapiiriin tuli, mieleen laskeutui ihmeellinen rauha. Sen ovat todenneet muutkin.
Keisun parhaat ystävät, ”kolme muuta ämmää” kuten hän näitä etunimen ensikirjainten mukaan nimittää, ovat miehissä puhuneet miten kartanon tienoo on heidän mielenmaisemaansa.
– Me olemme kaikki aikalailla samanlaisista olosuhteista: hakkaamattomat metsät ja vanhat rakennukset ovat olleet osa lapsuuden elinpiiriämme.
Saman M-ystäväkolmikon kanssa on tehty lukemattomia matkoja: seutu jonne Mikko Keisun mieli halajaa on Karjala. Sinne hän palaa tuon tuosta.
– Vienan Karjalan löysin jo Neuvostoliiton aikaan. Kai sitä voi kutsua jonkinlaiseksi herätykseksi, kun kuljin Kostamuksesta Vuokkiniemeen ja aina Uhtualle – sinne missä Lönnrot ja Kianto olivat kulkeneet. Ajattelin, että täällähän se on meidän suomalaisten alkukoti. Tännehän minun pitää palata!
Muitakin on saatu toisille retkille suuremmaksi joukoksi, viimeksi käytiin Novgorodissa. Keisu naurahtaa, ettei yksi bussi tahdo enää riittää.
Moni pitää Keisua perin juurin oululaisena ja yllättyy kuullessaan tämän kuuluvan ns. tullista tulleisiin. Nuori kultaseppäyrittäjä asettui 1970 Kirkkokatu 19:een ja samassa osoitteessa ollaan edelleen.
Myös toinen polvi on tiiviisti mukana.
– Olemme perheyritys, jossa kaikki ovat työsuhteessa.
Tämä on ollut lasten oma valinta.
– Yleensä yrittäjä tekee hemmetinmoisen karhunpalveluksen: valittaa työstään. Meillä koko perhe on suhtautunut aina ymmärtäväisesti eikä ihme. Sanoin aina kuinka mukava on lähteä töihin.
Vanhempi kollega antoi Oulun-uran alkuaikoina neuvoista parhaan, kun Keisu mieluusti jututti korua teettämään tullutta: älä jää kuuntelemaan kauaa, vaan ota asiakas haltuun viidessätoista minuutissa.
– Kyllä se on niin kuin hammaslääkärillä: jos ei pora pärise, ei tule tulosta.
Keisua ei saa liittymään Oulun tilasta valittavien virteen.
– Kyllähän nämä lamat on pitkälti meidän korvien välissä. Henkinen lama – se minua huolettaa eniten. Rakenteellisia muutoksia tapahtuu aina.
Mikko Keisu on joka päivä edelleen työssä kiinni.
– Yleensä aamulla menen Kirkkokadulle, puolilta päivin Maikkulaan.
– Ei kannata vanhaksi alkaa, ennen kuin on vanha, seitsenkymppinen neuvoo.
kävi perheineen kartanon ravintolassa syömässä, hiihteli sinne Oulujokea myöten pistämään nimensä Kansanhiihtojen kirjaan ja nautti
tarjotusta kuumasta mehusta. Lähes 15 vuotta sitten Keisu saattoi piirtää puumerkkinsä Maikkulan kartanon historiaan pysyvästi.
Artikkelin lähde Kaleva